Viron suurin elokuvafestivaali Tallinnan Pimeiden öiden elokuvafestivaali (PÖFF) tarjosi marraskuussa 2023 jälleen elokuvan ystäville runsaan kattauksen erilaisia ja mielenkiintoisia elokuvia ympäri maailman. Festivaalilla ei missään tapauksessa kannata jumiutua katsomaan vain pelkästään isoja ja tunnettuja elokuvia, vaan kääntää katse myös festivaalin kilpasarjojen tarjontaan, josta on mahdollista bongata varsin mielenkiintoisia elokuvia, joita ei välttämättä tulisi muuten nähneeksi. Tähän raporttiin valikoitukin käsiteltäväksi kolme elokuvaa, jotka saivat maailman ensi-iltansa Tallinnassa.
Lessons of Tolerance (2023)
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ei ole pysäyttänyt ukrainalaisten elokuvien tekemistä, vaan Tallinnassakin päästiin kokemaan tuoreen komedian maailman ensi-ilta. Kyseessä ei kuitenkaan ole suoraan maan vallitsevaa tilannetta kommentoiva elokuva, vaan ohjaaja Arkadiy Nepytaliukin sovitus ukrainalaisen näytelmäkirjailija Igor Bilytsin näytelmästä, joka kantaesitettiin Kiovassa vuonna 2018.
Jo elokuvan lähtökohta lupaa koomisia ja kiperiä tilanteita. Perheensä taloudellista tilannetta helpottaakseen Nadia (Olena Uzlyuk) keksii hakea mukaan EU-hankkeeseen, jossa perhe majoittaa vajaaksi kuukaudeksi korvausta vastaan seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilön. Hankkeen tavoitteena on vähentää ukrainalaisten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvia ennakkoluuloja ruohonjuuritasolla.
Perheen isä, duunarihenkinen Zenyk (Oleksandr Yarema) sekä aikuiset lapset Denys (Oleksandr Piskunov) ja Diana (Karolina Mruha) saavat luvan sopeutua uuteen tilanteeseen kun homoseksuaali Vasyl (Akmal Hurezov) asettuu taloksi hankkeen puitteissa. Tästä tietenkin seuraa erinäisiä hahmojen välisiä yhteenottoja ja väärinkäsityksiä, joista jokainen oppii omalla tavallaan. Jokseenkin ennalta-arvattavat juonikuviot eivät kokonaisuutta heikennä.
Pääosin yhteen tilaan, perheen asuntoon, sijoittuva elokuva vetää mukaansa, sillä sopivan kärjistetyt hahmot pitävät tilanteet ja sisällön mielenkiintoisina. Reilu puolitoistatuntinen hujahtaa elokuvan äärellä nopeasti. Kyseessä on riemukas komedia, eräänlainen Ukrainan oma Lainahöyhenissä, jonka tausta on kuitenkin vakava. Homofobia on edelleen Ukrainassa valitettavan yleistä, joten toivoa sopii, että tämän kaltainen mainio komedia pystyisi vaikuttamaan osaltaan edes hieman ilmapiirin muuttamiseen.
Pelikan Blue (2023)
Unkarilaisen Laszló Csakin ohjaama Pelikan Blue oli itselleni hyvä muistutus siitä miksi elokuvafestivaaleilla kannattaa katsoa elokuvia ennakkoluulottomasti ja monipuolisesti. Animoitu dokumentti osoittautui miellyttäväksi palaksi unkarilaista mikrohistoriaa lähivuosikymmeniltä.
1980-luvun puolivälissä Unkarin rajat alkoivat avautua ja ihmisten oli mahdollista matkustaa ulkomaille. Ákos, Laci ja Petya ystävystyvät matkustelun merkeissä. Matkailu alkaa maistua kaveruksille yhä paremmin ja he päättävät testata junalipun väärentämistä. Pienimuotoisesta puuhastelusta kasvaa hiljalleen bisnes, sillä nuoriso janosi matkailukokemusta, mutta maan heikon taloudellisen tilanteen vuoksi harvalla oli siihen tarvittavaa rahaa.
Dokumentti, joka pohjaa lippuväärennösten kanssa tekemisissä olleiden ihmisten haastatteluihin, kuvaa ryöstöelokuvan tarkkuudella ja viihdyttävyydellä väärennysprosessia. Jännitys ja innostus tarttuu katsojaan. Värikkäästi animoidusta dokumentista välittyy selkeästi itäblokissa kasvaneen nuorison optimismi ja vapaudenkaipuu, joka vallitsi 1980-luvun lopulla ja 90-luvun alussa.
Patient No. 1 (2023)
Georgiasta ilmestyy aika ajoin kiinnostavia elokuvia. Viime vuosilta sellaisia ovat olleet esimerkiksi My Happy Family (2017) ja What Do We See When We Look at the Sky? (2021). Myös ruotsalais-georgialainen yhteistuotanto And Then We Danced (2019) ansaitsee maininnan.
Ohjaaja Rezo Gigineishvilin Patient No. 1 herättää myös kiinnostusta poikkeavalla aiheellaan. Vaikka kyseessä on georgialainen elokuva, sijoittuvat tapahtumat 1980-luvun Neuvostoliittoon ja siinä puhutaan venäjää. Elokuva on kylmäävä kuvaus siitä miten kommunistisen puolueen pääsihteerin hiljalleen pettävä terveys ja vallankahvassa pysyminen yritetään saada sovitettua yhteen. Kulissien ei anneta horjua, vaikka yhtälö tuntuu mahdottomalta.
Aleksandr Filippenkon todella uskottavasti esittämän hauraan ja sairaan valtionpäämiehen esikuvana on toiminut Konstantin Tšernenko, joka edelsi pääsihteerinä Mihail Gorbatšovia, vaikka tätä elokuvassa erikseen nimetäkään. Elokuvan varsinainen päähenkilö on kuitenkin Sasha (Olga Makeeva), joka määrätään sairaanhoitajan roolissa huolehtimaan henkilöstä, jonka terveydentilalla on aivan erityistä kansallista merkitystä. Molemmat pääosanesittäjät vakuuttavat rooleissaan. Erityisen herkullista seurattavaa ovat kohtaukset, joissa molemmat, pääsihteeri ja sairaanhoitaja, pitävät tiukasti kiinni rooleistaan, eivätkä meinaa antaa tuumaakaan periksi toisen vaatimuksille.
Elokuvassa ilahduttaa eniten se kuinka toimivan illuusion Moskovasta siinä onnistutaan rakentamaan, vaikka tapahtumapaikka ymmärrettävästi onkin pääosin vain sairaala ja sen lähiympäristö. Sairaalan kolkko miljöö loputtoman oloisine käytävineen piirtyy mieleen. Kyseessä on hyytävä, mutta myös mustan humoristinen kuvaus jäykästä järjestelmästä, jossa monen ihmisen kohtalo on sidottu johtajan oikkuihin ja terveyteen.
