Pasi Lampelan uutuusdraama Laura tuo nimensä puolesta mieleen Otto Premingerin samannimisen elokuvan, film noir -klassikon vuodelta 1944. Vaikka Lampelan näytelmässä onkin hieman rikoselementtejä mausteena, kyseessä ei ole varsinainen noir-pastissi, vaan nykydraama, jossa tavalliset ihmiset pysähtyvät miettimään elämän valintojaan.
Menestyvä, mutta stressin painama rakennusyrittäjä Harri (Esa-Matti Long) kaipaa elämälleen uutta suuntaa. Avioliitosta, miestään tukevan vaimon Reetan (Piia Mannisenmäki) kanssa tuntuu kadonneen viidentoista vuoden jälkeen paras terä. Löytyisikö ratkaisu kenties uudesta alusta nuoruuden rakastetun, valokuvaajana työskentelevän Lauran (Maria Kuusiluoma) kanssa? Lisää painetta Harrin niskaan tuo vanhan lapsuuden kaverin, aliurakoitsijana työskennelleen Mähösen (Jukka-Pekka Mikkonen) vapautuminen vankilasta. Vanhat velat ovat vielä sopimatta.
 |
| Kuva: Jiri Halttunen |
Harrin, Lauran ja Reetan välille kehkeytyy kolmiodraama, mutta ei aivan perinteinen sellainen. Kaikki näytelmän henkilöt ovat tukevasti keski-ikäisiä, mikä nostaa tilanteen panoksia huomattavasti. Tämä seikka lisää Lampelan kirjoittaman draaman tehoa. Harrin ja Reetan välillä painavat sekä pitkä yhteinen avioliitto että Harrin rakennusalan yritykseen liittyvät omistussuhteet. Mahdollinen uusi alku ei olekaan aivan mutkaton.
Lampela on kirjoittanut kaikista päähenkilöistä kokonaisia ihmisiä, jotka pyrkivät luovimaan elämässä omien tunteidensa ja tavoitteidensa kautta. Esa-Matti Long tekee mainion pääosaroolin hieman hukassa olevan oloisena, mutta innostuksen ja intohimon valtaan joutuvana Harrina. Longin ilmaisu on tarkkaa, ja esimerkiksi hahmon suuhun kirjoitetut humoristisemmat repliikit upposivat yleisöön hyvin.
Maria Kuusiluoman esittämä Laura on eräänlainen tarinan kohtalokas nainen, vaikka hän ei varsinaisesti Harria manipuloikaan. Heidän välillään kipinöi uskottavasti. Olin ajoittain kuulevinani kaikuja Lampelan aiempaan tuotantoon kuuluvasta näytelmästä Granada, joka kertoi entisten rakastavaisten kohtaamisesta. Laurassa on kuitenkin enemmän aineksia ja sävyjä, joten toistosta ei voi puhua.
 |
| Kuva: Jiri Halttunen |
Näytelmän jälkipuoliskolla Piia Mannisenmäki nousee draaman keskiöön, paikoin jopa hätkähdyttävän liikuttavalla roolisuorituksella. Reetan petetyn osapuolen kipuilu saa yllättäviäkin sävyjä, eikä hahmo jää ennalta-arvattavaksi petetyn naisen rooliksi. Mannisenmäen roolisuoritusta täydentää kiinnostavalla tavalla Hannu Lintukosken esittämä Kaitsu, joka on ihan vain Reetan ystävä, mutta jonka onnistuu silti herättää Harrissa mustasukkaisuutta. Hauskaa vaihtelua on nähdä Lintukoski joidenkin energisempien roolitöiden jälkeen näin hillityssä ja rauhallisessa roolissa.
Esityksen lavastus on hyvin minimalistinen, jolloin huomio pysyy tiukasti näyttelijöissä ja tekstissä. Dialogi kulkeekin mallikkaasti, kuten Lampelan näytelmissä yleensäkin. Teksti kurkottaa kohti vaikeitakin kysymyksiä. Lampelan vastatessa itse myös esityksen ohjaamisesta, voi katsoja olla varma, että dialogin rytmi ja dynamiikka ovat pitkälti sellaisia kuin on tarkoituskin.
Esityksen ainoa hieman ontuva osa oli mielestäni videototeutuksella mukaan tuotu pankkimiehen rooli (Juha Varis). Ratkaisulla ilmeisesti haettiin jonkinlaista jännärielementtiä, mutta Harrin paineistettuja raha-asioita olisi voinut tehdä selväksi muullakin tavoin. Muutamaan otteeseen lyhyesti nähty hahmo jäi hieman epämääräiseksi ja irtonaiseksi osaksi kokonaisuutta.
Kaiken kaikkiaan on sanottava, että Jyväskylän kaupunginteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona toteutettu Laura veti mukaansa, tarjoten viihdyttävän ja paikoin varsin koskettavankin teatterikokemuksen. Esityksessä riittää pohdittavaa ja keskusteltavaa pidemmäksikin aikaa.
Esityksiä Jyväskylän kaupunginteatterissa 15.2.2025 asti
Ensi-ilta Kansallisteatterissa 26.2.2025
Katsoin esityksen 31.10.2024
*Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla
