Humalan kämmenellä (Tehdas Teatteri)

*Mainos/lippu saatu Tehdas Teatteri

Aikuisille suunnattu nukketeatteri on jännittävä tyylilaji, joka tarjoaa usein katsojalle yllättäviä elämyksiä. Mielenkiinnolla odotin, mitä Nukkevaltion ja Tehdas Teatterin yhteistuotanto Humalan kämmenellä tarjoaa. Esityspaikkana toimi Aurajoen rannalla Turussa sijaitseva Tehdas Teatteri, jonka tilat ovat osa Manillan kulttuuritehdasta.

Esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Heini Vahtera on kertonut teoksen olevan autofiktiivinen. Siispä ei ollut ihme, että esityksen päähenkilön nimi on myös Heini. Katsojat pääsevät seuraamaan Heinin varttumista vahvasti uskonnollisessa perheessä viisivuotiaasta pikkutytöstä rippikouluikäiseksi.

Näyttämöllä nähtiin kaksi esiintyjää: Elena Rekola ja Sirpa Järvenpää. He vastasivat paitsi lukuisten hahmojen nuketuksesta, myös Heinin vanhempien esittämisestä. Ammattitaito punnittiin erityisesti kohtauksissa, joissa näyttelijä reagoi nukkehahmoon ja toisinpäin. Kohtaukset kulkivat kerrassaan kitkattomasti, ja eläytyminen eri rooleihin oli kohdallaan.

Humalan kämmenellä sijoittuu 1990-luvulle, joten olikin nokkela ratkaisu, että esityksessä nähtävät nuket olivat 90-luvulta tuttuja leluja, esimerkiksi Trolli-nukkeja. Tältä osin teos tarjosikin aimo annoksen nostalgiaa heille, joille tämä kuvasto on tuttua.

Kuva: Matti Vahtera

Oivallisesti saatiin katsojalle tuotua esiin se, että Heinin kaveri Satu on varakkaasta perheestä, käyttäen kodin lavastuksena prinsessan linnaa. Tällaiset oivaltavat ja hauskat yksityiskohdat tekivät esityksestä palkitsevaa seurattavaa. Nuket suunnitteli ja rakensi Helena Markku, ja lavastuksesta sekä puvustuksesta vastasi Amita Kilumanga. He ovat tehneet erinomaista työtä.

Tarinan kertominen nukeilla tuo osaltaan esitykseen huumorikulman. Naurattaahan se, kun pieni Heini lähtee vauhdikkaasti pyörällään ostamaan karkkia, ja R-kioskin kulmilla pyörivä kovis on röökiä vetävä trolli-peikko. Leluhahmojen läsnäolo tuo kaikkeen vielä enemmän leikin tuntua. Huumori on tummaa, mutta kuitenkin pohjimmiltaan lempeää. 

Nukketeatteri tuo sopivaa etäisyyttä esityksen vakavampiin aineksiin, kuten 90-luvun lamaan, uskonnollisen kasvatuksen tuomiin paineisiin ja ristiriitoihin sekä teini-iän alkoholinhuuruiseen sekoiluun. Erityiseen lentoon esitys lähtee surrealistisemmissa kohtauksissa.

Vahteran ohjauksessa kohtaukset elävät ja etenevät ajoittain herkullisesti kiihdyttäen. Esitys ei myöskään arkaile hidastaa vauhtia, tarjoten katsojalle tarvittavaa suvantoa esimerkiksi Heinin ja tämän isoäidin välisissä kohtauksissa. Isoäidin virkaa toimitti silmälasipäinen, tupakoiva nallehahmo.

Kokonaisuuden viimeisteli oivalliset musiikkivalinnat, joissa kuultiin niin hengellistä musiikkia kuin myös populaarimpaa materiaalia. Kappalevalinnat auttoivat pääsemään suoraan kohtauksien ytimeen.

*Katsoin esityksen 14.12.2025

Kuva: Matti Vahtera

Opettaja, nyt (Q-teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Q-teatteri

Katariina Nummisen käsikirjoittamassa ja Milja Sarkolan ohjaamassa Q-teatterin kantaesitysnäytelmässä Opettaja, nyt tekijöiden katse suuntautuu opettajuuteen sekä ihmiseen opettajan roolin takana.

Elina Knihtilä vakuuttaa pääroolissa taideoppilaitoksen opettajana, jonka työhuoneeseen vyöryy esityksen alussa koko kavalkadi erilaisia oppilaita saamaan palautetta kirjoittamistaan teksteistä. Näitä oppilaita sekä esityksen muitakin sivuosia esittävät Satu Tuuli Karhu, Olli Riipinen ja Eero Ritala. Myös sivuosat ovat pieteetillä näytelty.

Leikittely taideoppilaitoksen oppilaiden karikatyyreillä naurattaa. Sekaan mahtuu monenlaista hiihtelijää, mutta hahmot ovat myös tunnistettavia ja keskeneräisyydessään sympaattisia. He ovat vasta etsimässä omaa ääntään taiteilijoina.

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Toteutus on katsojaa haastava. Asioita ei alleviivata, ja aikatasoja on kaksi, joista toisessa nähdään Satu Tuuli Karhun esittämä nuori opettaja. Käsiohjelma ilmoittaa näytelmän tapahtuvan suunnilleen vuosina 1990 ja 2020.

Aika oli toinen ja opettajien ja oppilaiden välinen vuorovaikutus toisenlaista. Keskiolutbaariin sijoittuva kohtaus tarjoaa kirpeän välähdyksen mesoavien, aikamoisilla kierroksilla käyvien miesnerojen ajasta. Kahden eri aikakauden ristivalotus on esityksen kiinnostavinta antia. 

Nummisen erilaisia kerroksia hiljalleen avaava teksti ja Sarkolan tarkka ohjaus, joka riisuu kohtauksista kaiken ylimääräisen tempoilun, ovat tasapainossa.

Elina Knihtilän läsnäolo lavalla on kerrassaan vangitsevaa seurattavaa. Eleet ja ilmeet viestivät paljon. Kiinnostavaa oli myös miljöön vaihdos toisessa näytöksessä, jolloin päästiin havainnoimaan opettajaa eri ympäristössä. Työhuone vaihtuu isän asuntoon, jossa on meneillään kuolinsiivous.

Teoksen lopussa on eräänlainen pikakelaus suomalaisen teatterin historiasta, monista eri näytelmistä. Teatterit reagoivat nykyiseen kulttuurivihamieliseen politiikkaan. Hieman vastaavaa julistavuutta, toki juhlallisempaa sellaista, oli myös Kansallisteatterin esityksessä Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset.

Tämän olisi mielellään katsonut toisenkin kerran, sen verran paljon havainoitavaa se tarjosi, mutta esitykset varattiin loppuun jo ensi-illan aikoihin. Q-teatteri on selvästi saanut katsojien luottamuksen puolelleen.

*Katsoin esityksen 10.10.2025

Kummituskvartetti (Näästi Teatteri/Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Tässä ollaan uuden äärellä, siis ihka uuden teatterin. Näästi Teatteri kertoo kotisivuillaan, että kyseessä on Tampereella tammikuussa 2025 perustettu yhdistyspohjainen teatteri. Näästin periaatteita lukiessa kirkastuu ajatus siitä, että tarkoitus on tuoda Suomen teatteritarjontaan teoksia, jotka uhkaavat jäädä katveeseen isoilta toimijoilta. Erityisenä painopisteenä Näästillä on musiikkiteatteri.

Ensimmäisenä tuotantona Näästi Teatteri tarttui yhdysvaltalaisen Dave Malloyn säveltämään, sanoittamaan ja käsikirjoittamaan teokseen Kummituskvartetti (Ghost Quartet). Malloyn teos ei ole aivan perinteinen teatterikappale, vaan sen mainitaan olevan teatterillinen konseptialbumi. Ohjauksesta ja suomennoksesta vastaa Paavo Leppäkoski.

Tampereen Työväen Teatterin tunnelmalliselle ravintolanäyttämölle, TTT-klubille, tämä teos istuu paremmin kuin hyvin. Pia Piltz, Niina Alitalo, Jaakko Wuolijoki ja Pyry Smolander muodostavat lavalla esiintyvän kummituskvartetin.

Kuva: Heikki Järvinen

Kummituskvartetti tarjoaa katsojalle mielenkiintoisen kattauksen kummitustarinoita musiikkikappaleiden muodossa. Niistä rakentuu myös isompi kokonaisuus, mutta tarinat ja hahmot lomittuvat siten, että kokonaisuus jäi itselleni osin mysteeriksi. Tämä ei kuitenkaan haitannut teatterikokemustani, vaan toimin kuten esimerkiksi David Lynchin elokuvien parissa: annoin tunnelman viedä.

Karismaattiset esiintyjät ottivat suvereenisti klubin lavan haltuun ja tulkitsivat Malloyn teoksen kappaleita osaavasti. Tyylilajit ja tunnelmat vaihtelivat, tehden kokemuksesta yllätyksellisen. Kummituskvartetin musiikkityyleihin lukeutuivat esimerkiksi folk-henkiset melodiat ja jazz-vaikutteiset sävellykset. Itselleni esityksen erityisiksi kohokohdiksi nousivat muutamat Pia Piltzin energitset ja tunteikkaat vedot.

Päällimmäisenä mieleen jäi teoksen yleistunnelma, joka oli parhaimmillaan hyvin tiheä, salaperäinen ja sopivan aavemainen. Parituntinen vierähti tämän parissa nopeasti.

*Katsoin esityksen 23.10.2025

Martta 2.0 (Teatterikone)

*Mainos/Lippu saatu Teatterikone

Kuva: Teatterikone

Uteliaana suuntasin kulkuni jälleen Kulttuuritalo Villa Ranaan, jossa Teatterikone, jyväskyläläinen ammattiteatteri, on toiminut vuodesta 2021. Yrjö Blomstedtin suunnitteleman, vuonna 1905 valmistuneen rakennuksen charmi vetää puoleensa, ja sinne palaa mielellään yhä uudelleen.

Teatterin ohjelmistovalinta pääsi tällä kertaa yllättämään. Annu Sankilammen, Teatterikoneen taiteellisen johtajan, käsikirjoittama ja ohjaama Martta 2.0 on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Vuonna 2030 maailma on kiihtyneen ilmastonmuutoksen ja ydinonnettomuuksien johdosta ajautunut kaaokseen.

Esitys alkaa tehokkaalla radiouutisten sikermällä, jolla katsojat johdatetaan maailmanlopun tunnelmiin. Johdanto on kuitenkin sopivan epämääräinen, eikä huomio kiinnity liiaksi pohtimaan tilanteeseen johtaneita syitä, vaan siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aseellisten yhteenottojen mahdollisuudesta myös Keski-Suomessa vihjailtiin, mikä palautti mieleen Alex Garlandin elokuvan Civil War (2024), jossa keskityttiin kuvaamaan sitä, miltä sisällissota Yhdysvalloissa voisi tänä päivänä näyttää, mutta ei paneuduttu konfliktin taustoihin.

Esityksen tapahtumat sijoittuvat jyväskyläläisen kerrostalon kellariin, jonne väestönsuojaan turvaan kerääntyy joukko erilaisia ihmisiä. Keskushenkilöiksi nousevat poliitikko Martta Kuusiluoma (Kirsi Sulonen) sekä taloyhtiön kellarissa varkaissa olevat veljekset Risto (Jussi Helminen) ja Roope (Aaro Vuotila). Heistä mieleen jää erityisesti Vuotilan esittämä Roope, kehitysvammainen hahmo, joka on uskottava omine tarpeineen ja vahvuuksineen.

Muita rooleja esittivät Gradian musiikkiteatterilinjan muusikko-opiskelijat uskottavasti, esimerkiksi Kati Niemelä Paulana, joka viihtyy internetin tarjoamissa sosiaalisissa verkostoissa. Niemelältä taittuu hyvin internet-ajan puheenparsi kaikkine termeineen.

Esitys lähtee liikkeelle lupaavasti, mutta alkupuolella oli omaan makuuni hieman väärällä tavalla sketsimäistä tunnelmaa, esimerkiksi kohtauksessa, jossa taloyhtiön puheenjohtaja Hannes (Miska Nikula) uhkasi hakata kiinni jääneitä varastelijoita vasaralla.

Hahmojen esittelyn jälkeen esitys asettui kuitenkin paremmin uomiinsa ja rullasi hyvin eteenpäin. Juonenkuljetusta tukivat Teatterikoneen esityksille ominaiset musiikkinumerot, jotka rytmittivät kohtauksia ja syvensivät tunnelmaa. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastasi Aaro Vuotila.

Esitys muistuttaa katsojaa siitä, miten erilaisia maailmankuvia ja todellisuuksia mahtuu samaan kerrostalorappuun. Genren konventioihin kuuluu, että mukana on mitä erilaisimpia tyyppejä, ja niin tälläkin kertaa. Kellariin osuu esimerkiksi sukupuolentutkimuksen lehtori Anniina (Salka Rauvola) tyttärineen.

Näkemyseroista huolimatta ihmisten on opittava tekemään yhteistyötä selviytyäkseen. Kirsi Sulosen sopivan ärhäkästi esittämä Martta asettuu johtoon hyödyntäen kellarikomerosta löytynyttä vanhaa Martta-opasta.

Annu Sankilammen ja Taru Svanin suunnittelema lavastus teki itseeni vaikutuksen. Paulaharjun sali muuntuu uskottavasti ahtaaksi häkkivarastoksi ja väestönsuojaksi. Koko lavaa hyödynnetään, ja ainakin itse eturivin katsojana tempauduin helposti esityksen vietäväksi. Tilankäyttö oli Sankilammen ohjauksessa kohdallaan.

Näytelmä esittää monia tärkeitä kysymyksiä, esimerkiksi sen, miksi ilmastonmuutoksen torjumiseksi ei ole tehty enempää. Se peräänkuuluttaa yhteistyön merkitystä näinä polarisaation aikoina. Esityksessä on samaa idealismia ja uskoa tavalliseen ihmiseen kuin Frank Capran (Ihmeellinen on elämä) elokuvissa.

Martta 2.0 kutsuu katsojan kuvittelemaan, miltä lähitulevaisuuden kauhuskenaario saattaisi näyttää ruohonjuuritasolta. Se tekee sen varsin uskottavasti. Musiikki ja huumori loiventavat esitystä sopivasti, eikä tunnelma pääse käymään kuitenkaan liian painostavaksi. Hyvä niin, sillä doomscrollata ehtii kyllä kotonakin. 

*Katsoin esityksen 25.10.2025

Arakhne (& Espoon teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Espoon Teatteri

Olen varsin kiinnostunut nykyteatteriesityksistä, mutta niiden kohdalla joudun enemmän miettimään, miten lähestyä niitä kirjoittajana. Espoon teatterin Arakhnen kohdalla päätin hieman pohtia, miten sen kohdalla toteutuu muutamat Espoon teatterin taiteellisen johtajan Jussi Sorjasen syksyllä julkaistussa haastattelupätkässä paaluttamat tavoitteet. Teatterin omalla videolla Sorjanen toteaa, että nykynäyttämö voi olla ymmärrettävää, helppoa ja hauskaa, saavutettavaa ja sellaista, että se voi olla suunnattu isolle yleisölle.

Sinna Virtasen ohjaama ja käsikirjoittama Arakhne on ainakin pyritty tekemään niin, että sitä on helppo lähestyä. Katsojaa esimerkiksi valmistetaan kokemukseen kertomalla lavastukseen kuuluvilla valkokankailla nähtävissä alkuteksteissä siitä, mistä pian alkavassa kudontakamppailussa on kyse. Alustus luo jännitystä ja eeppistä tunnelmaa.

Lavalla nähdään kolme kisailijaa showpainin hengessä: Babyface (Karim Rapatti), Heel (Leena Uotila) ja Tweener (Seidi Haarla). Esityksen alkupuoli on hieman hiljaisempaa ja meditatiivisempaa seurattavaa, kun kilpailijat asettuvat kutomaan omille kangaspuilleen. Katkonaisesti esitettävä dialogi tuntuu sattumanvaraiselta. Eri sukupolvia edustavien näyttelijöiden tarkka työskentely ja karisma täyttävät kuitenkin Revontulihallin näyttämön. 

Kuva: Darina Rodionova

Hauskimmillaan esitys on siinä kohtaa, kun Leena Uotilan Heel jää kiinni siitä, että sabotoi Rapattin esittämän Babyfacen suoritusta työpisteelle piilotetulla partakoneenterällä. Alkaa poliitikoille ominainen tyhjä pyörittely ja selittely, jossa anteeksipyyntö jää hyvin vajaaksi. Kenties tämä kohtaus naurattaa, koska se tuntuu niin tutulta. Siinä on toistetun vitsin makua. Uotilan sopivan kuivakka ja eleetön roolisuoritus sopii materiaaliin.

Uotila pääsee myös ääneen monologissa, jossa hän selittää myyttiä hämähäkin synnystä. Kreikkalaisen mytologian jumalatar Pallas Athene haastoi taitavaksi tiedetyn kutojan Arakhnen kudontakilpailuun, jonka hävittyään muutti rangaistuksena Arakhnen hämähäkiksi.

Esitys saa loppua kohden ytyä, kun ilmaisu siirtyy fyysisempään suuntaan, samalla kun kerronnassa hyödynnetään voimakkaita ääniä ja valaistusta. Johanna Ulfsakin komea puvustus ja Erno Aaltosen minimalistinen lavastus ja tehokas valaistus sekä tehosteet tekevät esityksestä visuaalisesti kiinnostavan.

Yllätyksellisyys on yksi esityksen valteista. Virtasen ohjaus pitää katsojan kiinnostuneena siitä, mitä seuraavaksi on luvassa, vaikka esityksen tempo on ajoittain korostetun hidas.

Kenties perinteisempään teatteriin tottuneena jään hieman kaipaamaan selkeämpää punaista lankaa siitä, mitä tässä haluttiin sanoa. En silti väittäisi esitystä erityisen vaikeaksi, sillä siinä riittää tarttumapintaa. 

Arakhne on käsittääkseni täyttänyt katsomoja pitkin syksyä, mikä kertoo hyvää teatteriyleisöistä. Toivottavasti katsojat löytävät laadukkaiden nykyesitysten pariin jatkossakin, niin Espoossa kuin muualla. 

*Katsoin esityksen 27.9.2025

Ylpeys & ennakkoluulo* (*tavallaan) (Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Jane Austen (1775–1817) kuuluu monien suosikkikirjailijoihin. Brittikirjailijan kepeiksi ja tarkkanäköisiksi luonnehditut säätyläiskuvaukset ovat tulleet tutuiksi myös lukuisina elokuva- ja tv-sovituksina.

Tampereella Suomen kantaesityksensä saava Isobel McArthurin laatima näytelmäsovitus Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tuo uutta kulmaa Austenin tunnetuimpaan teokseen. Tuttua tarinaa Bennetin sisarusten naimakaupoista tuuletetaan nostamalla palvelusväki kertojan rooliin.  

Esitys toteutetaan viiden naisnäyttelijän voimin humoristisella, jopa parodioivalla otteella. Nopeita, hyvin toteutettuja roolivaihtoja riittää. Lavalla nähdään Kristiina Hakovirta, Emmi Kaislakari, Maija Rissanen, Karoliina Vanne ja Eriikka Väliahde.  

Kuva: Kari Sunnari

Viiden sisaruksen tarinassa päähenkilöksi nousee toiseksi vanhin sisar Elizabeth (Väliahde), johon itsestään ylpeän ja ylimielisen vaikutelman antava yläluokkainen herra Darcy (Rissanen) tarinan edetessä rakastuu. Rissasen roolisuoritus alkuun korostetun viileänä ja niukkasanaisena Darcyna onkin yksi esityksen kohokohdista. Kerrassaan mainion hauska ilmestys aurinkolaseissaan. 

Esityksen irrottelevaa otetta korostivat laulukohtaukset, joissa lauletaan vanhempaa kotimaista popmusiikkia. Biisikattauksessa kuultiin esimerkiksi Aikakonetta, Gimmeliä ja Maija Vilkkumaata. Biletunnelma tuntui tarttuvan mukavasti katsojiin myös lauantain iltapäivänäytöksessä. Koko näyttelijäkaarti laulaa ja tanssii mallikkaasti. 

Musiikki täydentää ja tukee tarinaa, joten olikin oleellista, että kuultavaksi saatiin suomenkielisiä kappaleita eikä brittiläisiä bile-anthemeita. Käsiohjelmasta harmillisesti puuttuu lista esityksessä kuultavista kappaleista, eikä biisivalintoja voi näin ollen ruotia kattavasti jälkeenpäin. 

Kuva: Kari Sunnari

Laura Mattilan ohjaama esitys viihdyttää mukavasti yli kaksi- ja puolituntisen kestonsa ajan. Nauroin useammassa kohtauksessa ääneen, esimerkiksi sille, että sisarusten isästä, herra Bennettistä, nähtiin vain nojatuolin takaa nouseva tupakansavu. Samoin yllättävä kiroilu nauratti, kun Väliahde pudotteli muutamat tarkoin ajoitetut v-sanat Elizabethin roolissa.

Hilpeän hullutteleva tunnelma vei mennessään. Myy Lohen suomennos kuulostaa hyvältä.  Alisha Davidowin suunnittelema ketterä lavastus tarjoaa näyttelijöille värikkään ympäristön temmeltämiseen. Esityksen visuaalinen ilme miellytti silmää ja lisäsi panoksensa esityksen kevyeen ja humoristiseen tunnelmaan.

Esitys ei kuitenkaan kadota viihteen alle klassikon vakavampia teemoja, vaan Austenin aikainen naisten asemaan liittyvä taloudellinen epävarmuus ja sosiaaliset odotukset tulevat selväksi.

Palvelusväen aseman olisin toivonut saavan paremman käsittelyn. Nyt palvelusväki on esillä, mutta ei paljoakaan äänessä liittyen omaan asemaansa. Ehkä näytelmäkirjailija halusi välttää liiallisen saarnaavuuden komediallisessa näyttämökappaleessa?

Katsoin esityksen 4.10.2025

Ote melkein piti (Teatteri Siperia/Tampereen Työvän Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa Teatteri Siperian, tamperelaisen ammattiteatterin, 20-vuotista taivalta kuin uusi kotimainen kantaesitysnäytelmä. Veera Tyhtilän käsikirjoittama ja Tuomas Rinta-Panttilan ohjaama Ote melkein piti toteutetaan yhteistuotantona Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Esityspaikkana toimii TTT:n tunnelmallinen Kellariteatteri.

Esitys tapahtuu luennon kontekstissa, jossa aiheena on lastensuojelun nykyinen tila. Luennoitsijana toimii sosiaalityöntekijä Jake (Tuukka Huttunen), joka kertaa esimerkkitapauksena Annin (Milla Tissari) vaiheita. Annista tulee lasten- ja nuorisokodin asiakas ensimmäistä kertaa kuusivuotiaana. Luento antaa esitykselle selkeän rakenteen ja perustelee aikahypyt, joita videoprojisoinnin avulla katsojalle havainnollistetaan.

Esitys rakentuu siis Annin ja Jaken kohtaamisista vuosien varrella. Tästä piirtyy katsojalle kuva siitä, millaista lastensuojelun arki kaikkine haasteineen voi olla. Tarkan näyttelijäntyön merkitys korostuu, kun lavalla on näyttelijöitä vain kaksi. 

Huttunen ottaa lavan ja katsojat haltuun vakuuttavasti esityksen ensimetreiltä alkaen. Paljon on kuitenkin Tissarin harteilla tämän esittäessä Annia pikkutytöstä nuoreksi aikuiseksi, onnistuen ikäkausiin liittyvistä muutoksista huolimatta tekemään eheän suorituksen. Itse ainakin uskoin Tissarin roolisuoritukseen pelokkaasta pikkutytöstä kapinoivaksi ja pahoinvoivaksi teini-ikäiseksi. Yksi erityisimmistä viime vuosina näkemistäni roolisuorituksista.

Kuva: Kari Sunnari

Tyhtilän käsikirjoitus on tiivis ja melko viitteellinen, jolloin Annin tarina taustalla jää osin katsojan mielikuvituksen varaan. Käsikirjoitus pudottelee kuitenkin sen verran yksityiskohtia poimittavaksi, esimerkiksi mahdolliseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyen, ettei katsoja jää aivan ulkopuoliseksi. Tyhtilä ja Rinta-Panttila luottavat katsojan tarkkaavaisuuteen.

Esitys pistää pohtimaan lastensuojelun ammattilaisen roolia, luottamuksellisen suhteen rakentamista vuosien kuluessa sekä niitä hetkiä, jolloin ammatillisen roolin rajat meinaavat hieman hämärtyä. Huttusen roolisuoritus tavoittaa sosiaalityön monet nyanssit.

Ote melkein piti ei ole katsomiskokemuksena helpoimmasta päästä, siinä ollaan rankkojen aiheiden äärellä, ja se ravistelee katsojaa. Esitys pitää sen verran tiukasti otteessaan, että onkin oivallinen ratkaisu, että se esitetään ilman väliaikaa, jolloin esityksen tavoittama vahva tunnelataus ei pääse katkeamaan.

*Katsoin esityksen 9.10.2025