Kummituskvartetti (Näästi Teatteri/Tampereen Työvän Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Tässä ollaan uuden äärellä, siis ihka uuden teatterin. Näästi Teatteri kertoo kotisivuillaan, että kyseessä on Tampereella tammikuussa 2025 perustettu yhdistyspohjainen teatteri. Näästin periaatteita lukiessa kirkastuu ajatus siitä, että tarkoitus on tuoda Suomen teatteritarjontaan teoksia, jotka uhkaavat jäädä katveeseen isoilta toimijoilta. Erityisenä painopisteenä Näästillä on musiikkiteatteri.

Ensimmäisenä tuotantona Näästi Teatteri tarttui yhdysvaltalaisen Dave Malloyn säveltämään, sanoittamaan ja käsikirjoittamaan teokseen Kummituskvartetti (Ghost Quartet). Malloyn teos ei ole aivan perinteinen teatterikappale, vaan sen mainitaan olevan teatterillinen konseptialbumi. Ohjauksesta ja suomennoksesta vastaa Paavo Leppäkoski.

Tampereen Työväen Teatterin tunnelmalliselle ravintolanäyttämölle, TTT-klubille, tämä teos istuu paremmin kuin hyvin. Pia Piltz, Niina Alitalo, Jaakko Wuolijoki ja Pyry Smolander muodostavat lavalla esiintyvän kummituskvartetin.

Kuva: Heikki Järvinen

Kummituskvartetti tarjoaa katsojalle mielenkiintoisen kattauksen kummitustarinoita musiikkikappaleiden muodossa. Niistä rakentuu myös isompi kokonaisuus, mutta tarinat ja hahmot lomittuvat siten, että kokonaisuus jäi itselleni osin mysteeriksi. Tämä ei kuitenkaan haitannut teatterikokemustani, vaan toimin kuten esimerkiksi David Lynchin elokuvien parissa: annoin tunnelman viedä.

Karismaattiset esiintyjät ottivat suvereenisti klubin lavan haltuun ja tulkitsivat Malloyn teoksen kappaleita osaavasti. Tyylilajit ja tunnelmat vaihtelivat, tehden kokemuksesta yllätyksellisen. Kummituskvartetin musiikkityyleihin lukeutuivat esimerkiksi folk-henkiset melodiat ja jazz-vaikutteiset sävellykset. Itselleni esityksen erityisiksi kohokohdiksi nousivat muutamat Pia Piltzin energitset ja tunteikkaat vedot.

Päällimmäisenä mieleen jäi teoksen yleistunnelma, joka oli parhaimmillaan hyvin tiheä, salaperäinen ja sopivan aavemainen. Parituntinen vierähti tämän parissa nopeasti.

*Katsoin esityksen 23.10.2025

Martta 2.0 (Teatterikone)

*Mainos/Lippu saatu Teatterikone

Kuva: Teatterikone

Uteliaana suuntasin kulkuni jälleen Kulttuuritalo Villa Ranaan, jossa Teatterikone, jyväskyläläinen ammattiteatteri, on toiminut vuodesta 2021. Yrjö Blomstedtin suunnitteleman, vuonna 1905 valmistuneen rakennuksen charmi vetää puoleensa, ja sinne palaa mielellään yhä uudelleen.

Teatterin ohjelmistovalinta pääsi tällä kertaa yllättämään. Annu Sankilammen, Teatterikoneen taiteellisen johtajan, käsikirjoittama ja ohjaama Martta 2.0 on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Vuonna 2030 maailma on kiihtyneen ilmastonmuutoksen ja ydinonnettomuuksien johdosta ajautunut kaaokseen.

Esitys alkaa tehokkaalla radiouutisten sikermällä, jolla katsojat johdatetaan maailmanlopun tunnelmiin. Johdanto on kuitenkin sopivan epämääräinen, eikä huomio kiinnity liiaksi pohtimaan tilanteeseen johtaneita syitä, vaan siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aseellisten yhteenottojen mahdollisuudesta myös Keski-Suomessa vihjailtiin, mikä palautti mieleen Alex Garlandin elokuvan Civil War (2024), jossa keskityttiin kuvaamaan sitä, miltä sisällissota Yhdysvalloissa voisi tänä päivänä näyttää, mutta ei paneuduttu konfliktin taustoihin.

Esityksen tapahtumat sijoittuvat jyväskyläläisen kerrostalon kellariin, jonne väestönsuojaan turvaan kerääntyy joukko erilaisia ihmisiä. Keskushenkilöiksi nousevat poliitikko Martta Kuusiluoma (Kirsi Sulonen) sekä taloyhtiön kellarissa varkaissa olevat veljekset Risto (Jussi Helminen) ja Roope (Aaro Vuotila). Heistä mieleen jää erityisesti Vuotilan esittämä Roope, kehitysvammainen hahmo, joka on uskottava omine tarpeineen ja vahvuuksineen.

Muita rooleja esittivät Gradian musiikkiteatterilinjan muusikko-opiskelijat uskottavasti, esimerkiksi Kati Niemelä Paulana, joka viihtyy internetin tarjoamissa sosiaalisissa verkostoissa. Niemelältä taittuu hyvin internet-ajan puheenparsi kaikkine termeineen.

Esitys lähtee liikkeelle lupaavasti, mutta alkupuolella oli omaan makuuni hieman väärällä tavalla sketsimäistä tunnelmaa, esimerkiksi kohtauksessa, jossa taloyhtiön puheenjohtaja Hannes (Miska Nikula) uhkasi hakata kiinni jääneitä varastelijoita vasaralla.

Hahmojen esittelyn jälkeen esitys asettui kuitenkin paremmin uomiinsa ja rullasi hyvin eteenpäin. Juonenkuljetusta tukivat Teatterikoneen esityksille ominaiset musiikkinumerot, jotka rytmittivät kohtauksia ja syvensivät tunnelmaa. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastasi Aaro Vuotila.

Esitys muistuttaa katsojaa siitä, miten erilaisia maailmankuvia ja todellisuuksia mahtuu samaan kerrostalorappuun. Genren konventioihin kuuluu, että mukana on mitä erilaisimpia tyyppejä, ja niin tälläkin kertaa. Kellariin osuu esimerkiksi sukupuolentutkimuksen lehtori Anniina (Salka Rauvola) tyttärineen.

Näkemyseroista huolimatta ihmisten on opittava tekemään yhteistyötä selviytyäkseen. Kirsi Sulosen sopivan ärhäkästi esittämä Martta asettuu johtoon hyödyntäen kellarikomerosta löytynyttä vanhaa Martta-opasta.

Annu Sankilammen ja Taru Swanin suunnittelema lavastus teki itseeni vaikutuksen. Paulaharjun sali muuntuu uskottavasti ahtaaksi häkkivarastoksi ja väestönsuojaksi. Koko lavaa hyödynnetään, ja ainakin itse eturivin katsojana tempauduin helposti esityksen vietäväksi. Tilankäyttö oli Sankilammen ohjauksessa kohdallaan.

Näytelmä esittää monia tärkeitä kysymyksiä, esimerkiksi sen, miksi ilmastonmuutoksen torjumiseksi ei ole tehty enempää. Se peräänkuuluttaa yhteistyön merkitystä näinä polarisaation aikoina. Esityksessä on samaa idealismia ja uskoa tavalliseen ihmiseen kuin Frank Capran (Ihmeellinen on elämä) elokuvissa.

Martta 2.0 kutsuu katsojan kuvittelemaan, miltä lähitulevaisuuden kauhuskenaario saattaisi näyttää ruohonjuuritasolta. Se tekee sen varsin uskottavasti. Musiikki ja huumori loiventavat esitystä sopivasti, eikä tunnelma pääse käymään kuitenkaan liian painostavaksi. Hyvä niin, sillä doomscrollata ehtii kyllä kotonakin. 

*Katsoin esityksen 25.10.2025

Arakhne (& Espoon teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Espoon Teatteri

Olen varsin kiinnostunut nykyteatteriesityksistä, mutta niiden kohdalla joudun enemmän miettimään, miten lähestyä niitä kirjoittajana. Espoon teatterin Arakhnen kohdalla päätin hieman pohtia, miten sen kohdalla toteutuu muutamat Espoon teatterin taiteellisen johtajan Jussi Sorjasen syksyllä julkaistussa haastattelupätkässä paaluttamat tavoitteet. Teatterin omalla videolla Sorjanen toteaa, että nykynäyttämö voi olla ymmärrettävää, helppoa ja hauskaa, saavutettavaa ja sellaista, että se voi olla suunnattu isolle yleisölle.

Sinna Virtasen ohjaama ja käsikirjoittama Arakhne on ainakin pyritty tekemään niin, että sitä on helppo lähestyä. Katsojaa esimerkiksi valmistetaan kokemukseen kertomalla lavastukseen kuuluvilla valkokankailla nähtävissä alkuteksteissä siitä, mistä pian alkavassa kudontakamppailussa on kyse. Alustus luo jännitystä ja eeppistä tunnelmaa.

Lavalla nähdään kolme kisailijaa showpainin hengessä: Babyface (Karim Rapatti), Heel (Leena Uotila) ja Tweener (Seidi Haarla). Esityksen alkupuoli on hieman hiljaisempaa ja meditatiivisempaa seurattavaa, kun kilpailijat asettuvat kutomaan omille kangaspuilleen. Katkonaisesti esitettävä dialogi tuntuu sattumanvaraiselta. Eri sukupolvia edustavien näyttelijöiden tarkka työskentely ja karisma täyttävät kuitenkin Revontulihallin näyttämön. 

Kuva: Darina Rodionova

Hauskimmillaan esitys on siinä kohtaa, kun Leena Uotilan Heel jää kiinni siitä, että sabotoi Rapattin esittämän Babyfacen suoritusta työpisteelle piilotetulla partakoneenterällä. Alkaa poliitikoille ominainen tyhjä pyörittely ja selittely, jossa anteeksipyyntö jää hyvin vajaaksi. Kenties tämä kohtaus naurattaa, koska se tuntuu niin tutulta. Siinä on toistetun vitsin makua. Uotilan sopivan kuivakka ja eleetön roolisuoritus sopii materiaaliin.

Uotila pääsee myös ääneen monologissa, jossa hän selittää myyttiä hämähäkin synnystä. Kreikkalaisen mytologian jumalatar Pallas Athene haastoi taitavaksi tiedetyn kutojan Arakhnen kudontakilpailuun, jonka hävittyään muutti rangaistuksena Arakhnen hämähäkiksi.

Esitys saa loppua kohden ytyä, kun ilmaisu siirtyy fyysisempään suuntaan, samalla kun kerronnassa hyödynnetään voimakkaita ääniä ja valaistusta. Johanna Ulfsakin komea puvustus ja Erno Aaltosen minimalistinen lavastus ja tehokas valaistus sekä tehosteet tekevät esityksestä visuaalisesti kiinnostavan.

Yllätyksellisyys on yksi esityksen valteista. Virtasen ohjaus pitää katsojan kiinnostuneena siitä, mitä seuraavaksi on luvassa, vaikka esityksen tempo on ajoittain korostetun hidas.

Kenties perinteisempään teatteriin tottuneena jään hieman kaipaamaan selkeämpää punaista lankaa siitä, mitä tässä haluttiin sanoa. En silti väittäisi esitystä erityisen vaikeaksi, sillä siinä riittää tarttumapintaa. 

Arakhne on käsittääkseni täyttänyt katsomoja pitkin syksyä, mikä kertoo hyvää teatteriyleisöistä. Toivottavasti katsojat löytävät laadukkaiden nykyesitysten pariin jatkossakin, niin Espoossa kuin muualla. 

*Katsoin esityksen 27.9.2025

Ylpeys & ennakkoluulo* (*tavallaan) (Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Jane Austen (1775–1817) kuuluu monien suosikkikirjailijoihin. Brittikirjailijan kepeiksi ja tarkkanäköisiksi luonnehditut säätyläiskuvaukset ovat tulleet tutuiksi myös lukuisina elokuva- ja tv-sovituksina.

Tampereella Suomen kantaesityksensä saava Isobel McArthurin laatima näytelmäsovitus Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tuo uutta kulmaa Austenin tunnetuimpaan teokseen. Tuttua tarinaa Bennetin sisarusten naimakaupoista tuuletetaan nostamalla palvelusväki kertojan rooliin.  

Esitys toteutetaan viiden naisnäyttelijän voimin humoristisella, jopa parodioivalla otteella. Nopeita, hyvin toteutettuja roolivaihtoja riittää. Lavalla nähdään Kristiina Hakovirta, Emmi Kaislakari, Maija Rissanen, Karoliina Vanne ja Eriikka Väliahde.  

Kuva: Kari Sunnari

Viiden sisaruksen tarinassa päähenkilöksi nousee toiseksi vanhin sisar Elizabeth (Väliahde), johon itsestään ylpeän ja ylimielisen vaikutelman antava yläluokkainen herra Darcy (Rissanen) tarinan edetessä rakastuu. Rissasen roolisuoritus alkuun korostetun viileänä ja niukkasanaisena Darcyna onkin yksi esityksen kohokohdista. Kerrassaan mainion hauska ilmestys aurinkolaseissaan. 

Esityksen irrottelevaa otetta korostivat laulukohtaukset, joissa lauletaan vanhempaa kotimaista popmusiikkia. Biisikattauksessa kuultiin esimerkiksi Aikakonetta, Gimmeliä ja Maija Vilkkumaata. Biletunnelma tuntui tarttuvan mukavasti katsojiin myös lauantain iltapäivänäytöksessä. Koko näyttelijäkaarti laulaa ja tanssii mallikkaasti. 

Musiikki täydentää ja tukee tarinaa, joten olikin oleellista, että kuultavaksi saatiin suomenkielisiä kappaleita eikä brittiläisiä bile-anthemeita. Käsiohjelmasta harmillisesti puuttuu lista esityksessä kuultavista kappaleista, eikä biisivalintoja voi näin ollen ruotia kattavasti jälkeenpäin. 

Kuva: Kari Sunnari

Laura Mattilan ohjaama esitys viihdyttää mukavasti yli kaksi- ja puolituntisen kestonsa ajan. Nauroin useammassa kohtauksessa ääneen, esimerkiksi sille, että sisarusten isästä, herra Bennettistä, nähtiin vain nojatuolin takaa nouseva tupakansavu. Samoin yllättävä kiroilu nauratti, kun Väliahde pudotteli muutamat tarkoin ajoitetut v-sanat Elizabethin roolissa.

Hilpeän hullutteleva tunnelma vei mennessään. Myy Lohen suomennos kuulostaa hyvältä.  Alisha Davidowin suunnittelema ketterä lavastus tarjoaa näyttelijöille värikkään ympäristön temmeltämiseen. Esityksen visuaalinen ilme miellytti silmää ja lisäsi panoksensa esityksen kevyeen ja humoristiseen tunnelmaan.

Esitys ei kuitenkaan kadota viihteen alle klassikon vakavampia teemoja, vaan Austenin aikainen naisten asemaan liittyvä taloudellinen epävarmuus ja sosiaaliset odotukset tulevat selväksi.

Palvelusväen aseman olisin toivonut saavan paremman käsittelyn. Nyt palvelusväki on esillä, mutta ei paljoakaan äänessä liittyen omaan asemaansa. Ehkä näytelmäkirjailija halusi välttää liiallisen saarnaavuuden komediallisessa näyttämökappaleessa?

Katsoin esityksen 4.10.2025

Ote melkein piti (Teatteri Siperia/Tampereen Työvän Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa Teatteri Siperian, tamperelaisen ammattiteatterin, 20-vuotista taivalta kuin uusi kotimainen kantaesitysnäytelmä. Veera Tyhtilän käsikirjoittama ja Tuomas Rinta-Panttilan ohjaama Ote melkein piti toteutetaan yhteistuotantona Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Esityspaikkana toimii TTT:n tunnelmallinen Kellariteatteri.

Esitys tapahtuu luennon kontekstissa, jossa aiheena on lastensuojelun nykyinen tila. Luennoitsijana toimii sosiaalityöntekijä Jake (Tuukka Huttunen), joka kertaa esimerkkitapauksena Annin (Milla Tissari) vaiheita. Annista tulee lasten- ja nuorisokodin asiakas ensimmäistä kertaa kuusivuotiaana. Luento antaa esitykselle selkeän rakenteen ja perustelee aikahypyt, joita videoprojisoinnin avulla katsojalle havainnollistetaan.

Esitys rakentuu siis Annin ja Jaken kohtaamisista vuosien varrella. Tästä piirtyy katsojalle kuva siitä, millaista lastensuojelun arki kaikkine haasteineen voi olla. Tarkan näyttelijäntyön merkitys korostuu, kun lavalla on näyttelijöitä vain kaksi. 

Huttunen ottaa lavan ja katsojat haltuun vakuuttavasti esityksen ensimetreiltä alkaen. Paljon on kuitenkin Tissarin harteilla tämän esittäessä Annia pikkutytöstä nuoreksi aikuiseksi, onnistuen ikäkausiin liittyvistä muutoksista huolimatta tekemään eheän suorituksen. Itse ainakin uskoin Tissarin roolisuoritukseen pelokkaasta pikkutytöstä kapinoivaksi ja pahoinvoivaksi teini-ikäiseksi. Yksi erityisimmistä viime vuosina näkemistäni roolisuorituksista.

Kuva: Kari Sunnari

Tyhtilän käsikirjoitus on tiivis ja melko viitteellinen, jolloin Annin tarina taustalla jää osin katsojan mielikuvituksen varaan. Käsikirjoitus pudottelee kuitenkin sen verran yksityiskohtia poimittavaksi, esimerkiksi mahdolliseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyen, ettei katsoja jää aivan ulkopuoliseksi. Tyhtilä ja Rinta-Panttila luottavat katsojan tarkkaavaisuuteen.

Esitys pistää pohtimaan lastensuojelun ammattilaisen roolia, luottamuksellisen suhteen rakentamista vuosien kuluessa sekä niitä hetkiä, jolloin ammatillisen roolin rajat meinaavat hieman hämärtyä. Huttusen roolisuoritus tavoittaa sosiaalityön monet nyanssit.

Ote melkein piti ei ole katsomiskokemuksena helpoimmasta päästä, siinä ollaan rankkojen aiheiden äärellä, ja se ravistelee katsojaa. Esitys pitää sen verran tiukasti otteessaan, että onkin oivallinen ratkaisu, että se esitetään ilman väliaikaa, jolloin esityksen tavoittama vahva tunnelataus ei pääse katkeamaan.

*Katsoin esityksen 9.10.2025

Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset (Kansallisteatteri)

*Mainos/Lippu saatu Kansallisteatteri

Tiina Puumalaisen ohjaama ja yhdessä Hanna Suutelan kanssa käsikirjoittama Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset tuli ensi-iltaan jo huhtikuussa. Suomalaisen teatterin historiasta kiinnostuneena päätin suunnata katsomoon nyt syyskauden puolella. Puumalaisen ja Suutelan kirjoittama komedia sijoittuu vuoteen 1902, joka oli Kansallisteatterin avajaisvuosi. Tapahtumien keskellä, monien taiteilijoiden ympäröimänä, hyörii Juha Variksen sopivan suurieleisesti esittämä teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom.

Historiaa käsittelevässä esityksessä keskittäminen on tärkeää, ja tässä tarkka rajaus toimii oivallisesti. Katsoja temmataan mukaan seuraamaan Kansallisteatterin avajaisnäytökseen liittyvää tapahtumasarjaa. Keskeinen hermostuneisuuden lähde teatterintekijöiden keskuudessa on sensuuria valvovan viranomaisen viipyvä päätös siitä, saadaanko avajaisesitys pitää suunnitellusti. Esitys muistuttaa, että Suomessa oli Venäjän vallan alla 1900-luvun alussa vielä ennakkosensuuri käytössä. 

Kuva: Stefan Bremer

Esitystä katsoessa mieleen palasi Juha Hurmeen KOM-teatterissa 2019 esitetty Making of Lea, jossa oltiin suomalaisen teatterin alkuvaiheissa vuodessa 1869, ja jossa yksi päähenkilöistä oli nuori Kaarlo Bergbom. Tämän saattoi siis katsoa eräänlaisena jatko-osana Hurmeen näytelmälle, jonka tapahtumiin tässäkin viitattiin mainitsemalla Charlotte Raa, ruotsalainen näyttelijä, joka esitti pääroolin Aleksis Kiven Leassa, vaikka ei puhunut suomea.

Siinä missä Hurmeen Making of Lea löi muistikuvieni mukaan aiheen käsittelyn enemmän leikiksi ohjaajalleen tyypilliseen tapaan, sisältää Puumalaisen ja Suutelan näytelmä koomisesta pohjavireestä huolimatta myös vakavampiakin hetkiä. Yksi esityksen keskeisistä näkökulmista on nostaa teatterihistorian naisia esiin, esimerkiksi Kaarlon sisar Emilie Bergbom, joka toimi teatterijohtajana veljensä rinnalla. Erityisen koskettava oli hetki, jossa Sari Puumalaisen esittämä Emilie pohtii pitkän teatteriuran tehneenä sitä, kuka hän olisi teatterityön ulkopuolella.

Hauskaa ja mielenkiintoista oli seurata kahden teatteridiivan, Ida Aalbergin (Maria Kuusiluoma) ja Kaarola Avellan (Paula Siimes), keskinäistä nokittelua. Ilmeikäs ja ilmaisuvoimainen oli myös Kansallisteatterissa debyyttinsä tekevä Linnea Leino aloittelevan nuoren näyttelijän roolissa. Leinon esittämä Amanda tuo tuoreempaa näkökulmaa todellisten historiallisten henkilöiden rinnalle, haluten tulkita omalla tavallaan uusia tekstejä, kuten Strindbergiä, eikä vain astella aiempien teatterisuuruuksien jalanjäljissä.

Kuva: Stefan Bremer

Esitys on tasaisen viihdyttävä, sisältäen nokkelia repliikkejä, mutta mikään kuoliaaksinaurattaja se ei ole. Parhaat hörähdykset itselleni tarjosi Variksen esittämän Bergbomin ja tämän assistentin, Carl-Kristian Rundmanin esittämän Jalmari Finnen, yhteispeli, molempien hassutellessa leikkisästi rooleissaan.

Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset ei kerro ainoastaan Kansallisteatterin historiasta, vaan myös teatterista ja sen tekemisistä yleisesti. Erityisen säväyksen itselleni katsojana  antoi se, että näytelmän tapahtumat oli sijoitettu kokonaisuudessaan Kansallisteatteriin, jolloin tulin paremmin tietoiseksi siitä, että niin tässä katsotaan esitystä yli 120 vuoden takaisista tapahtumista, juuri tässä nimenomaisessa teatterissa, jossa nämäkin taiteilijat aikoinaan työskentelivät. Välimatka katsojan ja historian välillä ei ehkä kokonaan kadonnut, mutta pieneni nautittavalla tavalla.

Katsoin esityksen 27.9.2025

Kuva: Stefan Bremer

Pännäinen - Pariisi (Ykspihlajan kesäteatteri)

Ykspihlajan kesäteatteri Kokkolassa Kahvila Sahan pihapiirissä on saanut osakseen hieman kansallistakin huomiota. Nuoret näyttelijät Anna Airola, Eeva Mäkinen, Nicklas Pohjola ja Otto Rokka ovat muodostaneet viime vuosina kesäteatterin ydintiimin. Näistä ammattilaisista, joita yleisö on saattanut bongata niin televisiosta kuin teatterin lavalta, kaikki paitsi Rokka ovat kokkolalaislähtöisiä.

Tänä vuonna ohjelmistossa jatkoi pienin muutoksin edelliskesän hittiesitys Pännäinen–Pariisi. Nicklas Pohjola, joka ei ollut viime vuonna mukana, korvasi nyt Alex Antonin näyttämöllä ja Arppa Airola otti esityksessä kuultavan bändin basistin vastuut hoitaakseen.

Otto Rokan ohjaama esitys kuvaa kolmen kaveruksen Ellan (Airola), Lauran (Mäkinen) ja Lassin (Pohjola) välistä ystävyyttä, joka kantaa läpi elämän. Tapahtumapaikkana on junan ravintolavaunu, josta irtaudutaan muihin maisemiin takaumia hyödyntämällä. Yllättävä ja viihdyttävä oli esimerkiksi kohtaus, jossa Ella ja Laura tapaavat ensimmäistä kertaa ensimmäisenä koulupäivänä. Terävät leikkaukset saivat useammalla aikatasolla etenevän juonenkuljetuksen pysymään hyvin raiteillaan.

Vaikka esityksessä on koominen vire, ja sitä on ryyditetty yllättävin scifistisin elementein, ja siinä kuullaan paljon musiikkia, kyse ei ole mistään viihdehötöstä, vaan tekijät ovat sellaisten peruskysymysten äärellä, jotka pohdituttavat etenkin nuoria aikuisia. Parisuhde, ura ja asuinpaikkakunnan valinta jne. Esityksen käsikirjoituksesta vastasi työryhmä. Paikallisvivahteita oli seassa, kuten kesäteatterissa yleensäkin, mutta sisäpiiritunnelmaa ei päässyt syntymään.

Näyttelijöiden työskentely oli samaan aikaan rentoa ja tarkkaa. Pääosakolmikolla riitti tekemistä, sillä he saivat esittää roolihenkilöitään niin lapsina, aikuisina kuin lopulta vanhuksina. Tekemisen tahdissa eivät juurikaan jääneet jälkeen sivuosissa, esimerkiksi junan henkilökuntana, nähtävät Heiska Heinonen ja Minna Mustonen.

Tärkeäksi elementiksi esityksessä nousi myös Hölynpölyorkesteri Uranus, jonka muodostivat Jiri Kuronen, Tommi Lahtonen ja Arppa Airola. Musiikki rakensi osuvasti niin iloista, reipasta kuin kaihoisan kaunistakin tunnelmaa. Sävellyksestä vastasivat Arppa Airola, Jiri Kuronen ja Otto Rokka.

Mikäli jotain moitteen suuntaista täytyy sanoa, niin esityksen loppupuoli tuntui aavistuksen venytetyltä. Luulin esimerkiksi eräässä kohtauksessa esityksen jo päättyvän, mutta sitten se taas jatkuikin. Tarinan loppukäänteitä seurasi toki mielellään loppuun saakka, aivan kuin hyvän bändin encoren encorea.

Pännäinen–Pariisi myytiin kahtena kesänä loppuun. Mikä on menestyksen resepti? Jotain olennaista tiivistyy varmasti tunnelmarikkaan kokonaisuuden summaukseen, joka kuultiin väliajalla kahvilan suuntaan astelevalta katsojalta: “Jotenkin niin ihana!”

Katsoin esityksen 11.7.2025

*Näin esityksen pressilipulla