sunnuntai 30. maaliskuuta 2025

Musikaalikonsertti: Myrskyluodon Maijasta Momentumiin (Tampereen Työväen Teatteri)

Eturivissä vasemmalta Jyrki Mänttäri, Petra Ahola, Eriikka Väliahde. Keskirivissä vasemmalta Maiju Saarinen, Kristiina Hakovirta, Anne-Mari Alaspää, Hiski Vihertörmä, Petrus Kähkönen, Emmi Kaislakari, Miko Helppi. Takarivissä vasemmalta Mika Honkanen, Pentti Helin. Pihla Pohjolainen, Esme Kaislakari.
Kuva: Kari Sunnari

Mainio oivallus Tampereen Työväen Teatterilta sisällyttää kevään ohjelmistoon musikaalikonsertti, lajityypin ystäviä piristämään. Kestoltaan reilu kaksituntinen konsertti koostui Tampereen Työväen Teatterissa kantaesitettyjen kotimaisten musikaalien kappaleista, joita tulkitsi laaja, yli kymmenpäinen joukko TTT:n näyttelijöitä. Konsertti koettiin Eino Salmelaisen näyttämöllä. 

Konsertti tarjosi oivallisen tilaisuuden muistella vuosien varrella koettuja teatterielämyksiä sekä kiinnostua ja saada hieman makua musikaaleista, joita ei ole itse päässyt kokemaan. 

Yksi tällainen välähdys musikaalista, jota en ole nähnyt, oli toisella puoliajalla kuultu kappale Kaikki ilo musikaalista Anna Liisa. Kappaleen esitti Petra Ahola. Minna Canthin klassikon ollessa tuttu, kappaleen tunnelmaan sujahtaminen ei ollut hankalaa. Tämän musikaalin, joka juhlisti Työviksen 110-vuotista historiaa vuonna 2011 ja jonka musiikista vastasi Hehkumo-yhtye, haluaisin jonain päivänä ehdottomasti kokea.

Konsertin suunnittelusta vastasivat säveltäjä ja kapellimestari Eeva Kontu, dramaturgi Hanna Suutela ja näyttelijä Petrus Kähkönen, joka myös ohjasi konsertin. Kokonaisuus tuntui hyvin mietityltä, etenkin esitettävien laulujen ajoittainen teemoitus. Esimerkiksi Tampere-aiheisten laulujen kokoelma musikaaleista Tytöt 1918 ja Viita 1949 tarjosi tamperelaisyleisölle historian siipien havinaa.  

Eeva Kontun johtamassa yhtyeessä soittivat Paavo Malmberg, Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund ja Tony Sikström.

Juontovastuut vaihtelivat useamman näyttelijän kesken, mikä toi mukavaa vaihtelua konsertin kulkuun. Juonnoissa taustoitettiin musikaalikappaleita informatiivisesti, mutta sopivan tiiviisti, eikä luennon tuntua päässyt syntymään.

Yllätyin, miten nopeasti ilta tämän konsertin parissa meni. Pidempäänkin olisin viihtynyt näitä musikaalikappaleita ja tulkitsijoita kuunnellen, mutta ajoissa lopettaminen on sekin taitolaji.

Katsoin esityksen 12.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

tiistai 25. maaliskuuta 2025

School of Rock (Tampereen Työväen Teatteri)

Meinasin mennä vanhanaikaiseen ja ajatella, että koska reilun 20 vuoden takainen komediaelokuva School of Rock on itselleni tuttu, niin tarvitseeko minun nähdä siitä musikaaliversiota teatterin lavalla? Musikaalifanien ja kriitikoiden kiittävät, paikoin jopa ylistävät kommentit kuitenkin lisäsivät mielenkiintoani tätä Tampereen Työväen Teatterin produktiota, jonka ensi-ilta oli syyskuussa 2024, kohtaan ja päätin mahduttaa sen kevään kalenteriin. Oikea päätös!

Andrew Lloyd Webberin säveltämän ja Julian Fellowesin käsikirjoittaman musikaalin juoni noudattelee pääpiirteissään Richard Linklaterin ohjaaman elokuvan sopivan kreisiä juonta. Rock-tähteydestä unelmoiva, ystävänsä nurkissa norkoileva Dewey Finn päätyy valeopettajaksi hienostuneeseen yksityiskouluun. Alakouluikäisten lasten opettaminen alkaa maistua eri tavalla, kun hän hoksaa, että lapsista voisikin koulia rokkaavan kokoonpanon bändikisaa varten.

Elokuvaversiossa Deweyn roolissa nähtiin Jack Black, yhdessä uransa keskeisimmistä ja onnistuneimmista rooleista. Muistan, kuinka elokuvasta innostuivat, juurikin Blackin vuoksi, sellaisetkin elokuvan ystävät, jotka eivät juurikaan koko perheen popcorn-viihteestä välitä. 

school of rock
Kuva: Kari Sunnari

Jaakko Wuolijoki hyppäsi siis Deweyn roolissa suuriin saappaisiin ja sai tehtäväkseen täyttää Työviksen suuren näyttämön koomisella, rokkaavalla energialla. Hän suoriutuu rakastettavan rentun roolissaan loistavasti. Wuolijoen koominen ajoitus on kohdillaan erityisesti kohtauksissa, joissa bändihanketta täytyy peitellä oppilaitoksen rehtorin Rosalie Mullinsin (Anne-Mari Alaspää) valvovalta silmältä.

Esityksen ohjaaja Samuel Harjanne on saanut koulittua musikaalissa esiintyvät lapset laulamaan, näyttelemään ja rokkaamaan lavalla taitavasti. Vajaan kolmen tunnin esityksen läpi vieminen ei ole mikään pikku juttu, mutta se tuntui menevän vaivattomasti näiltä nuorilta. Yleisö palkitsikin heidät pitkin esitystä äänekkäästi suosiota osoittaen.

Andrew Lloyd Webberin säveltämä musiikki on omiin korviini laadukasta ja perusvarmasti rokkaavaa, sopien hyvin tällaiseen sujuvaan koko perheen musikaaliviihteeseen. Hyvää fiilistä ja energiaa riitti näyttämön täydeltä. Innostus välittyi katsomoon asti, ja yleisö rokkasi mukana etenkin loppupuolella.

Energinen ja humoristinen musikaali muistuttaa omien mielenkiinnon kohteiden seuraamisen tärkeydestä ja ryhmätyön merkityksestä. Kun bändissä erilaiset persoonat, erilaisilla vahvuuksilla, pelaavat hyvin yhteen, on lopputulos enemmän kuin osiensa summa. Ei hassumpi sanoma yksilöä korostavassa ajassamme.


Katsoin esityksen 8.2.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuvassa Jaakko Wuolijoki, Jerry Holm, Wilbert Savolainen, Alma Järvensivu, Miitu Järvinen, Viola Käki, Miisa Kivimäki.
Kuva: Kari Sunnari

keskiviikko 19. maaliskuuta 2025

Macbeth (Turun kaupunginteatteri)

Shakespearen klassikot kiinnostavat itseäni aina. Kun huomasin Turun kaupunginteatterin tuovan ensi-iltaan Macbethin, jonka ohjauksesta vastaa Kari Heiskanen ja nimiosassa on Eero Aho, niin tiesin tämän olevan tarjous, josta en voi kieltäytyä.  

Macbeth on Shakespearen suurista tragedioista viimeinen. Päähenkilö on skotlantilainen taistelukentillä ansioinut kenraali Macbeth, jonka vallanhimo saa sytykettä kohtaamiensa noitien ennustuksesta, jossa hänestä povataan Skotlannin kuningasta. Lady Macbeth (Riitta Salminen) yllyttää osaltaan miestään veritekoihin kun otollinen tilaisuus koittaa kuningas Duncanin (Mika Kujala) pään menoksi. Väkivallan tuhoava kierre on valmis alkamaan.

Turun kaupunginteatterin päänäyttämölle on luotu miellyttävän ajaton tulkinta, jossa esitystä ei lavastuksen ja puvustuksen puolesta ankkuroida täsmällisesti mihinkään tiettyyn hetkeen historiassa. Jani Uljaan lavastus ja Tuomas Lampisen puvustus tuovat katsojien eteen maailman, joka on juuri niin jylhä, kolkko ja synkkä kuin odottaa saattaa.  

Macbeth, Turun Kaupunginteatteri, Ulla Koivuranta, Ulla Reinikainen, Eero Aho, Asta Sveholm
Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Pidin siitä ettei päänäyttämöä ole katsottu tarpeelliseksi täyttää sälällä, vaan lavastus on ketterä ja osuva, tuntumatta kuitenkaan liian riisutulta. Toteutus antaa tilaa katsojan mielikuvitukselle, mitä Shakespearen kieli osaavan näyttelijäkaartin tulkitsemana ruokkii. Heiskasen tulkinnan pohjana toimiva Matti Rossin käännös istuu hyvin näyttelijöiden suuhun.  

Muutamassa kohtauksessa nähdyt taksit ja ensimmäisen maailmansodan sodan aikaiset univormut palauttivat mieleen sellaiset brittielokuvat kuin 1930-luvulle sijoitettu Richard III, jossa nähtiin Ian Mckellen nimiosassa, ja kuuskytlukulainen ensimmäistä maailmansotaa musikaalin keinoin irvaileva Oi! Mikä ihana sota! 

Tunnelman huomaa olevan tässä esityksessä  kohdillaan jo alussa kun kauhuelokuvamaista ja synkän koomista karnevaalitunnelmaa tarjosivat ilkikuristen noitien rooleissa Ulla Koivuranta, Ulla Reinikainen ja Asta Sveholm

Macbeth, Turun Kaupunginteatteri, Eero Aho, Riitta Salminen
Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Nykypoliitikkoihin tai vallitsevaan maailmantilanteeseen ei esityksessä suoraan viitata, mikä on hyvä ratkaisu. Vallan turmelevasta vaikutuksesta kertova näytelmä on nyt mitä ajankohtaisin, ilman että asiaa tarvitsee katsojalle erityisesti alleviivata. 

Eero Aho on auktoriteettihahmojen esittäjänä todella vakuuttava, tehden jälleen tasaisen vahvan suorituksen. Mielenkiintoisimpia hetkiä roolisuorituksessa olivat itselleni ne kohtaukset, joissa Ahon Macbeth yritti vielä ylläpitää uskottavuuttaan, vaikka vilpilliset keinot ja teot olivat jo käyneet katsojalle selväksi. Nämä hetket tarjosivat jonkinlaisia oikeamielisyyden ja suoraselkäisyyden pilkahduksia ennen lopullista moraalikatoa. 

Riitta Salminen Lady Macbethin roolissa ei lainkaan kalpene Eero Ahon rinnalla. Ajoittainen humalaisen esittäminen sujui sopivalla tyylillä ilman ylilyöntejä, tuoden mielenkiintoista kierrettä tähän lähtökohtaisesti armottomaan hahmoon. 

Heiskasen ohjaama Macbeth on helpommin lähestyttävä ja hieman klassisempi Shakespeare-tulkinta kuin esimerkiksi Janne Reinikaisen taannoinen Macbeth-sovitus Kansallisteatterissa ja vähemmän kikkaileva kuin Paavo Westerbergin Hamlet-ohjaus Turussa. 

Heiskasen ohjauksen selkeälinjaisuus ja ajoittainen vauhdikkuus saattavat houkutella yleisöön sellaisiakin katsojia, jotka yleensä jättävät väliin tämän kaliiberin klassikot. Parhaassa tapauksessa Macbethin synkkä ja jännittävä tunnelma innostaa nuorempaakin yleisöä tutustumaan lisää Shakespearen klassikoihin.  

Katsoin esityksen 7.2.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Macbeth, Turun Kaupunginteatteri, Eero Aho
Kuva: Otto-Ville Väätäinen 

sunnuntai 16. maaliskuuta 2025

Pettymyksen anatomia (Teatterikone)

pettymyksen anatomia
Kuva: Teatterikone

Teatterikoneen ja JKO-teatterikoulutuksen yhteistyöproduktiona nähtiin loppuvuodesta 2024 näyttämösovitus Petter Kukkosen muistelmista Pettymyksen anatomia. Esityspaikkana toimi Kulttuuritalo Villa Ranan Paulaharjun sali, jossa tämä jyväskyläläinen ammattiteatteri on toiminut viime vuodet.

Kukkonen teki kymmenvuotisen valmentajauran Suomen yhdistetyn hiihdon maajoukkueen päävalmentajana, mutta ehti ennen sitä valmentaa myös Viron yhdistetyn maajoukkuetta useamman vuoden.

Itse en ole juurikaan talviurheilua seurannut, mikä ei oikeastaan esityksestä nauttimista haitannut, vaan päinvastoin pieni tietämättömyys piti jännitystä hyvin yllä, kun Kukkosen uran käänteet eivät olleet tuoreessa muistissa. Toki elämäkerrallisessa näytelmässä käytiin paikoin useitakin hahmoja ja tapahtumia läpi hieman pikakelauksella, lähinnä alkupuolella, mutta esitystä oli näissäkin kohdissa kohtuullisen vaivatonta seurata.

Aaro Vuotila on jo esityksen ensihetkistä lähtien Petter Kukkosen eli Peden roolissa vakuuttava. Näytelmä alkaa tilanteesta, jossa ollaan Kukkosen puhujakeikalla, aiheena tietenkin miehen ura ja sen tarjoamat opetukset. Vuotilan roolityö rakentuu pienten eleiden avulla, mutta ilmaisusta löytyy myös tarvittavaa intensiteettiä. Näytelmän edetessä piirtyy henkilökuva tavoitteellisesta ihmisestä, voisiko sanoa suorittajasta.

Käsikirjoittamisesta, Kukkosen kirjan pohjalta, ja ohjaamisesta vastasi Ville Kiljunen, Jyväskylän kristillisen opiston teatterikoulutuksen vastuuopettaja. Kiljunen taitaa tämän tyyppiselle elämäkertanäytelmälle ominaiset nopeat leikkaukset ja sujuvat siirtymät.

Itse pidin kuitenkin erityisesti esityksen alkupuolella nähdystä lentokonekohtauksesta, jossa Kukkonen teki matkaa vuoden 2022 talviolympialaisiin Pekingiin. Vuotila ilmensi tässä kohtauksessa hienosti sellaista jännitystä ja hermostuneisuutta, mikä edeltää suurta koitosta. Tässä kohtauksessa oli tilaa tunnelman luomiselle.

Vuotilan roolisuoritusta Kukkosena tukivat osuvasti muut näyttelijät, erityisesti Konsta Leppänen kakkosvalmentaja Jari ”Hiekkis” Hiekkavirran roolissa. Myös JKO-koulutuksen oppilaat heittäytyivät ihailtavasti lukuisiin rooleihinsa. Olin havaitsevinani pientä äänenkäytöllistä arkuutta osalla teatterilinjan oppilaista, mutta sekin katosi esityksen edetessä.

Urheilumaailmaa käsittelevässä näytelmässä on olennaista, miten hyvin se tempaa katsojan mukaansa urheilijoiden edesottamuksiin, riippumatta siitä, onko lopputulos jo selvillä. Tässä onnistuttiin oikein hyvin, esitystä jopa elävöitettiin sopivasti annostellulla aidolla kisamateriaalilla.

Pettymyksen anatomia oli lajissaan mukiinmenevä, sopivan humoristinen ja viihdyttävä esitys eräästä suomalaisen talviurheilun mielenkiintoisista persoonista.

Esitykset olivat 22.11. - 14.12.2024

Katsoin esityksen 4.12.2024

*Näin esityksen pressilipulla

keskiviikko 5. maaliskuuta 2025

Seili (Seinäjoen kaupunginteatteri)

Seilin saari sijaitsee Saaristomerellä, noin 30 kilometrin päässä Turusta. Vaikka Seilillä on muutakin sairaalahistoriaa, niin erityisesti vuosina 1889–1962 toimineen naisten mielisairaalan osin synkkäkin historia kiehtoo edelleen.

Seinäjoen kaupunginteatterin Seili, joka sai ensi-iltansa syksyllä 2024, on juuri sitä musikaaliteatteria, josta itse helposti innostun. Musikaalinkaan ei tarvitse olla aiheeltaan kevyttä ja koko perheelle sopivaa viihdettä. Tämä on tietenkin lajityyppiä tunteville itsestäänselvyys.

Satu Rasilan ja Mikko Koukin kirjoittamassa, Jussi Vahvaselän säveltämässä ja Pauliina Saloniuksen ohjaamassa teoksessa kerrotaan naiskohtaloista Seilin mielisairaalassa 1910-luvun alusta aina 1960-luvulle saakka. Pohjana ovat toimineet aidot potilaskertomukset, joista on poimittu sopivia aineksia henkilöhahmoihin.

Kehyksen musikaalille muodostaa järjestettyä avioliittoaan pakenevan Sofian (Natalil Lintala) dramaattiset vaiheet, jotka johtavat passitukseen Seilin mielisairaalaan. Lyhyt romanssi kauppamies Johanneksen (Kai Bäckström) kanssa tuo Sofian tarinaan paitsi melodramaattista sävyä, myös ilmavuutta kokonaisuuteen. Johanneksen vaiheita ajoittain seuraamalla teoksessa päästään välillä muihinkin maisemiin, eikä vain jumiteta mielisairaalan tapahtumissa. 

Natalil Lintala ja Esa Ahonen
Kuva: Jukka Kontkanen
Seili piirtää johdonmukaisen kuvan siitä, kuinka huonosti naisilla oli oikeuksia ja liikkumatilaa Suomessa vielä 1900-luvun alussa. Yhteiskunnan kannalta hankalat naiset oli mahdollista sulkea mielisairaalaan loppuiäkseen kevyehköin perustein, eikä mielenterveyshäiriöiden hoito ollut kehittynyttä.

Surullisia, eri tavoin koskettavia ja traagisia kohtaloita Seilissä tulkitsivat Lintalan rinnalla osuvasti Heidi Kirves, Inka Reyes ja Riikka Lifländer, joka poikkeuksellisesti esitti Alman roolin näkemässäni vedossa. Kanssapotilaina he muodostivat yhteen hitsautuneen, erilaisista persoonista koostuvan porukan, jolla on lopulta vain toisensa. Musiikin kautta teoksessa pureudutaan sykähdyttävästi vuorotellen potilaiden yksilöllisiin tarinoihin.

Rasilalle, Koukille ja Vahvaselälle tämä on onnistunut paluu historiallisen aiheen äärelle. Seilin ensimmäinen versio nähtiin Turun kaupunginteatterissa 10 vuotta aiemmin, mutta tuolloin kyse oli jukebox-musikaalista, jossa hyödynnettiin kotimaisten naisartistien musiikkia. Nyt kuultava musiikki on kokonaisuudessaan Vahvaselän käsialaa, ja kokonaisuutta on muutenkin uudelleenkirjoitettu. Itse en Turun versiota aikoinaan nähnyt, joten vertailevaa kommentointia ei ole luvassa. 

Inka Reyes (vas.), Mia Vuorela, Riikka Lifländer, Kristiina Karhu, Heidi Kirves, Natalil Lintala, Anna-Maija Jalkanen.
Kuva: Jukka Kontkanen

Pauliina Saloniuksen ohjaus on selväpiirteinen ja tunnelmallisuutta korostava. Koko lavaa hyödynnetään, ja joukkokohtaukset, joissa musikaalin rytmi ja mukaansatempaavuus mitataan, vakuuttavat. Koreografiasta vastannut Marko Carlsson on siis myös hoitanut työnsä hyvin.

Jani Uljaan lavastussuunnittelu, Lauri Virkkalan videosuunnittelu ja Hannu Raja-ahon valosuunnittelu sointuvat hyvin yhteen, luoden mielenkiintoisia näyttämökuvia. Komeat videoprojisoinnit istuvat hyvin toteutukseen, sillä Seilissä on elokuvallisuutta paitsi kerronnassa nopeiden leikkausten osalta, myös musiikissa. Kevyt lavastus mahdollistaa ketterät kohtausten vaihdot.

Seili on mielenkiintoinen lisä sellaisten teosten jatkumoon, joissa tekijät tarttuvat historialliseen aiheeseen ja kohdentavat katseen haavoittuvassa asemassa olleiden, tässä tapauksessa naisten, kohtaloihin. Tärkeästä aiheesta ei kuitenkaan tarvitse lisäpisteitä antaa tai pyytää, sillä sen verran komeaa teatteria tämä on.

Seilissä on rankoista aiheista huolimatta sellaista läpikuultavaa kauneutta, joka läpäisee katsojan suojaukset ja vie totaalisesti mennessään. Voiko musikaalilta enempää toivoa?

Katsoin esityksen 31.1.2025

*Näin esityksen pressilipulla

maanantai 10. helmikuuta 2025

Elokuvafestivaali: Tallinn Black Nights Film Festival 2024

Tallinnan pimeiden öiden elokuvafestivaali, eli PÖFF (Pimedate Ööde FilmiFestival), tarjosi viime marraskuussa totuttuun tapaan laajan kattauksen mielenkiintoisia elokuvia ympäri maailmaa.

Tässä raportissa käsitelen kolmea elokuvaa festivaalin eri kilpasarjoista.

The Southern Chronicles (2024)

Olen varmasti maininnut aiemminkin, mutta yhdeksi suosikeistani PÖFFin monista ohjelmistokokonaisuuksista on muodostunut Baltic Film Competition, jossa nähdään parhaimmistoa tuoreista elokuvista Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Suomessa Baltian maiden elokuvia näkee harmillisen vähän.

Ignas Miskinisin ohjaama The Southern Chronicles on komediallinen nuoruuden kuvaus, joka sijoittuu 90-luvulle liettualaiseen Šiauliain kaupunkiin. Elokuvan päähenkilö on 17-vuotias lukiopoika Rimantas (Dziugas Grinys), jonka harrastuksiin kuuluu rugby ja kavereiden kanssa hengailu. Kirjojen lukeminen ja koulunkäynti alkavat yllättäen maistua tarinan päähenkilölle paremmin hänen aloittaessaan suhteen Monikan kanssa (Digna Kulionytė), joka on varakkaamman perheen kasvatti. Luokkaeroista syntyy kitkaa.

The Southern Chronicles

Juonimielessä elokuva on aika perinteinen, mutta hyvät näyttelijät, jotka ilmentävät onnistuneesti nuoruuden iloja ja epävarmuuksia, saavat katsojan kiinnostumaan elokuvan hahmoista. Nuoruuteen kuuluva päättäväisyys ja kömpelyys välittyvät roolisuorituksista vahvasti.

Elokuvan ajankuva on luotu huolellisesti, ja musiikkivalinnat huokuvat 90-luvun tunnelmaa. Elokuvassa käytetty kotivideoestetiikka on toimiva valinta, tuoden kokonaisuuteen sellaista ysärimuistoille ominaista kotikutoisuuden tuntua.

Suomalaiselle katsojalle elokuva tarjoaa kiinnostavan ikkunan Liettuan 90-lukulaiseen todellisuuteen, siihen, millaista tavallisen nuorison elämä oli vasta melko hiljattain itsenäistyneessä maassa.

The Shadow (2024)

PÖFFin pääkilpasarjaan valittu virolainen elokuva The Shadow kiinnosti itseäni historiallisen fiktion ystävänä. Erityisenä täkynä elokuvalla on se, että käsikirjoituksesta vastaa Apteekkari Melchior -kirjasarjan kirjoittanut Indrek Hargla.

Harglan Melchior-kirjat, joissa Tallinnassa toimiva apteekkari ratkoo rikoksia, sijoittuvat keskiajalle, kun taas tämän elokuvan tapahtuma-aika on 1800-luvun loppupuoli, jolloin Viro oli Venäjän vallan alla. Päähenkilö on todellinen historiallinen henkilö, runoilija Juhan Liiv (Pääru Oja), joka kannatti kansallisuusaatetta.

Liiv päätyy sekaantumaan maaseudulla Tarton tuntumassa tapahtuvaan murhatutkimukseen, jossa ilmeisen syytöntä henkilöä syytetään maanviljelijän murhasta. Rikokseen, jota Liiv alkaa ominpäin tutkia, liittyy kateissa oleva raha-aarre ja yliluonnolliset uskomukset. 

The Shadow

Kliim, jonka aiempaan ohjaustuotantoon kuuluu esim. Suomessakin nähty komedia Loikkarit (2017), onnistuu kohtuullisen sujuvasti sekoittamaan todellista historiaa ja fiktiivistä salapoliisitarinaa, tuoden mukaan myös kauhuelokuvamaisia elementtejä.

Pääru Ojan vaivattoman oloinen roolisuoritus mielenterveysongelmista kärsivänä, hieman riutuvana runoilijana kannattelee elokuvaa. Virolaisille Liivin merkitys runoilijana lienee selvää, mutta myös muille katsojille tätä teroitetaan kapakkakohtauksessa, jossa eräs asiakas tunnistaa hänet ja toteaa tämän olevan yksi aikamme merkittävistä runoilijoista. Ajan ja paikan tuntu välittyy elokuvasta vahvasti.

Kokonaisuutena elokuva on viihdyttävä virolainen tyylikokeilu tässä genressä, jossa tunnettu todellinen historiallinen henkilö ratkoo rikosta. Tällainen elokuva on esimerkiksi Netflixissä julkaistu The Pale Blue Eye (2022), jossa vuorostaan Edgar Allan Poe osallistuu rikostutkintaan.

Maltillinen noin puolentoistatunnin kesto pitää tarinan liikkeessä, eikä juonenkuljetuksen kanssa jäädä junnaamaan paikalleen. Erityisen muistettavaa tai syvällistä lopputulosta ei käsillä olleista aineksista kuitenkaan pääse syntymään. Elokuvaa voi kuitenkin suositella tämän tyyppisen historiallisen elokuvan ystäville ja virolaisesta kulttuurista kiinnostuneille.

Ciao Bambino (2024)

Yksi esikoiselokuville tarkoitetun First Feature Competition -kilpasarjan helmistä oli Edgardo Pistonen ohjaus Ciao Bmbino. Nykypäivän Napoliin sijoittuva elokuva kertoo 19-vuotiaan Attilion (Marco Adamo) kasvutarinan. Attilio ottaa ensiaskeleitaan Napolin alamaailmassa ja saa tehtäväkseen katsoa nuoren ukrainalaisen seksityöntekijän Anastasian (Anastasiia Kaletchuk) perään. Heidän välilleen kehittyvä romanssi tuo tullessaan vaikeuksia.

Rosario Cammarotan kaunis mustavalkokuvaus taltioi osuvasti Napolin miljöötä ja sen pysähtyneisyyttä. Vaikka elokuva sijoittuu nykypäivään, se tuo mieleen italialaisen elokuvan klassikoita. Erityisesti Pasolinin Pummin (1961), jonka ohjaaja onkin maininnut yhdeksi vaikutteistaan. Pummissa Pasolini kuvasi köyhien ja pikkurikollisten karua arkea Rooman esikaupunkialueilla.

Ciao Bambino

Elokuvan nuoret näyttelijät selviävät rooleistaan oikein hyvin, tehden hahmoista varsin uskottavia. Roolisuorituksista löytyy läsnäoloa ja tunnetta. Nuoruuden naiivius ja harkitsemattomuus välittyvät vahvasti, vaikka hahmoille on kirjoitettu melko niukasti vuorosanoja.

Pistone ei keksi pyörää uudelleen käsitellessään Napolin työväenluokan miljöötä ja alamaailman tuomaa väkivallan uhkaa taiteellisemmalla otteella, mutta mielenkiintoinen ja lupaava debyytti Ciao Bambino on.

Festivaalia vietettiin 8.11.2024 - 24.11.2024 

keskiviikko 5. helmikuuta 2025

Kärpäset (Tampereen Työväen Teatteri)

Yksi kevään odotetuimmista näytelmistä tuli ensi-iltaan jo tammikuussa. Sirkku Peltolan uutuusnäytelmä Kärpäset, jonka Peltola on myös ohjannut, varattiin kevään esitysten osalta loppuun jo ennen ensi-iltaa. Tämän kirjoituksen viimeistelyhetkillä on jo tiedossa, että kaikki syksyn lisäesitykset on myös loppuunvarattu. 

Kärpäset on perustarinaltaan melko suoraviivainen: Kärpäsen veljekset Mauri (Martti Suosalo) ja Kalevi (Aimo Räsänen)  tapaavat pitkän tauon jälkeen äidin hautajaisissa. Kansainvälinen oopperamaailman tähti Mauri meinaa jo kiirehtiä matkoihinsa, mutta Kalevi, joka jäi kotimaisemiin bussikuskiksi, saa hänet jäämään vielä kahville ja pullalle.

Täysin epäsynkassa etenevän kohtaamisen voisi kuvitella jäävän viimeiseksi pitkään aikaan, mutta pian edessä oleva tilanne onkin sellainen, että Mauri on kokenut terveyden pettämisen, taloudellisen romahduksen, avioeron ja päätynyt Kalevin kaksioon autettavaksi. Tämän lähtökohdan ympärille Peltolan ja näyttelijöiden, joita esityksessä nähdään vain kolme, on hyvä rakentaa sisällöltään rikasta draamakomediaa.

Mauri ei meinaa asettua autettavan rooliin, vaan pyrkii orkestroimaan tilanteita entisestä auktoriteettiasemastaan käsin. Kalevi taas pyrkii hyväsydämisyyttään mukisematta auttamaan sen minkä voi. Alkukankeuden jälkeen hyvin erilaisia elämänpolkuja tallanneet veljekset alkavat hiljalleen löytää yhteyttä toisiinsa. 

Mauri (Suosalo) ja Kalevi Kärpänen (Räsänen)
Kuva: Kari Sunnari

Omissa ennakko-odotuksissani oletin, että Petra Ahola vain hieman täydentäisi eri rooleissa näytelmää, mutta vielä mitä! Ahola nähdään yhteensä seitsemässä eri roolissa, eikä suinkaan marssita näyttämölle mitään kaksiulotteisia karikatyyrejä, vaan rakentaa lyhyessä ajassa uskottavia hahmoja, joista monilla on omat ongelmansa, kuten vaikkapa perheasioissaan tiukoille joutunut kahvilantyöntekijä tai työkiireen kanssa kamppaileva kotisairaanhoitaja. Tärkeäksi Aholan esittämistä hahmoista nousee teini-ikäinen Puro Kärpänen, Maurin pojantytär, joka tuo näytelmään Peltolan tuotannolle ominaista sukupolvien välistä tematiikkaa.

Samoin Suomen johtaviin hahmonikkareihin lukeutuva Suosalo pääsee tässäkin esityksessä käyttämään taitojaan. Hulvaton variaatio Suosalon erinäisissä monologeissa esittämistä naishahmoista on Hara, jolla on jonkinasteinen huumeongelma ja joka kuuluu Kalevin erittäin pieneen tuttavapiiriin. Jo ensikosketus hahmoon kirvoittaa naurut, kun tämä saapuu kahvilaan hieman hukassa olevan oloisena, pummaamaan Kalevilta kahvia ja pullaa, kysellen vegaanisen maidon perään. 

Sirkku Peltolan tavaramerkki näytelmäkirjailijana on dialogi, jossa hahmot puhuvat toistensa ohitse, ja tätä herkkua Kärpäsetkin tarjoaa. Ja mikäs siinä, kun tekstin tulkitsijoina ovat sellaiset näyttelijät kuin Suosalo ja Räsänen, jotka tuovat kohtauksiin juuri oikeanlaista latausta ja luontevuutta. Hahmoista paljastuu paljon joissain yksittäisissä lauseissa, joten katsojan on syytä seurata näytelmää tarkalla korvalla. 

Näyttelijöiden välinen koominen dynamiikka perustuu pitkälti siihen, että Räsäsen esittämä Kalevi puhuu taukoamatta, mutta vain vähän asiaa, ja Suosalon esittämä Mauri reagoi tähän, ainakin alkuun, tiukan harvasanaisesti.

Mauri (Suosalo) ja Puro Kärpänen (Ahola)
Kuva: Kari Sunnari

Esityksen läpi kulkeva leikkisyys on se tekijä, joka nostaa Kärpäset uudelle tasolle. Suosalo ja Räsänen esittivät pauhaavana oopperaduettona kinastelun puuron lämmittämisestä, eikä yleisön naurusta ollut tulla loppua. Lisäksi heidät nähtiin pikkupoikina takaumakohtauksessa ja myös kirjaimellisesti kärpäsinä. Mieleen palasi Juha Hurmeen ohjaukset, joissa leikkisät elementit usein paiskaavat sopuisasti kättä muun kokonaisuuden kanssa.

Todellinen koominen huippuhetki koettiin kohtauksessa, jossa Haralla on jonkinlainen tilanne päällä, kuten päihdepiireissä liikkuvilla saattaa joskus olla, ja hän änkeää Kalevin vastustuksesta huolimatta Kärpäsille piiloon. Tilanne kärjistyy entisestään, kun Haran kaverit Karri ja Naksu, joita esittää Ahola, ovat samassa pinteessä. Kohtaus on todellinen farssimainen kieputus, jossa yhdistyvät useammat hahmot ja vauhti. Kaiken keskiössä on Räsäsen esittämä hätäinen Kalevi, joka ei kykene sanomaan jämäkästi ei Haralle ja tämän kavereille. 

Kalevi (Räsänen) ja Hara (Suosalo)
Kuva: Kari Sunnari
Lavastuksesta ja pukusuunnittelusta vastannut Pirjo-Liiri-Majava onnistuu oivallisesti. Lavastus Eino Salmelaisen näyttämöllä on riisuttu, mutta punaiset verhot luovat näytelmälle kehyksen, josta ei tule mieleen vain ooppera, vaan myös teatteri ja sirkus. Lavastus osaltaan ohjaa katsojaa virittymään osioihin, joissa arkirealismin tyylilaji vaihtuu aivan muuksi.

Tässä lavastuksessa tuntui aivan luontevalta, että näytelmän alkupuolella Petra Ahola esitti tunnelman rakentamiseksi laulaen ja tanssien ranskankielisen kappaleen Dernière danse. Reetta-Kaisa Ileksen koreografiat, jotka siivittivät esityksen lentoon useammassakin kohdassa, ansaitsevat myös kiitoksen.

Kärpäset koskettaa, naurattaa ja viihdyttää, usein samalla kertaa. Dialogin ja liikkeen täyteisten kohtausten vastapainoksi mahtuu mukaan myös hiljaisempia, pohdiskelevampia hetkiä. Vakavat aiheet, kuten kuolema, sairastuminen ja yksinäisyys saavat näytelmässä Peltolan tapaan lempeän ja lämpöisen käsittelyn, mutta tyhjää tai mitäänsanomatonta höttöä ei ole tälläkään kertaa tarjolla.  

Katsoin esityksen 23.1.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Petra Ahola
Kuva: Kari Sunnari

Musikaalikonsertti: Myrskyluodon Maijasta Momentumiin (Tampereen Työväen Teatteri)

Kuva: Kari Sunnari Mainio oivallus Tampereen Työväen Teatterilta sisällyttää kevään ohjelmistoon musikaalikonsertti, lajityypin ystäviä piri...