Minna Craucher (& Espoon teatteri)

Historiasta kiinnostuneelle katsojalle on erityistä herkkua, kun teatterikappaleen aiheeksi valikoituu kaikille tutun merkkihenkilön sijaan unohdettu, mutta  silti poikkeuksellisen kiinnostava hahmo historian sivuilta. Tällainen on ehdottomasti huijari Minna Craucher, jonka onnistui 1920-luvulla edetä köyhästä ja hieman epämääräisestä taustasta huolimatta Helsingin taiteilijapiireihin ja kirjallisen salongin emännäksi, sekä hieman myöhemmin Lapuan liikkeen varainhankkijaksi.

Minna Craucherin tarinasta syntyi Espoon teatteriin uusi kotimainen musikaali Minna Craucher - Musikaali vallasta ja vallattomuudesta, jonka käsikirjoittajana toimi Aino Pennanen, säveltäjänä Eeva Kontu ja ohjaajana Riikka Oksanen. Sama tekijäporukka työskenteli yhdessä jo aiemmin näyttelijä Miiko Toiviaisen monologiesityksessä Kepeä elämäni. Toiviaisen esiintyessä myös Minna Craucherissa useammassa roolissa, voi musikaalia katsoa eräänlaisena isomman mittakaavan jatkoprojektina tuolle esitykselle. 

Espoon teatterin kantaesitysmusikaalia  seuratessa valkenee nopeasti, miten osaava ja omistautunut näyttelijäjoukko on ottanut Revontulihallin näyttämön haltuunsa ja täyttänyt sen mahtavan innostuneella sekä energisellä meiningillä. Laura Hänninen, Petrus Kähkönen, Jussi-Pekka Parviainen, Roosa Söderholm, Robert Kock ja Miiko Toiviainen tekevät kaikki useita eri rooleja, laulavat ja soittavat itse, erillistä bändiä ei esityksessä kuulla.

Kuva: Darina Rodionova

Kuudesta näyttelijästä peräti viisi esitti vuorollaan Minna Craucheria. Kun musikaalin aiheena on melko tuntematon historiallinen henkilö, josta ei juurikaan ole säilynyt dokumenttiaineistoa, esittäjät ovat vapaita imitaation vaatimuksista. Ratkaisu jakaa Craucherin rooli näin monelle eri esittäjälle toimii yllättävän hyvin. Kyseessä oli kuitenkin hahmo, joka loi nahkansa yhä uudelleen ja uudelleen.

Ensimmäisenä Craucherin roolissa nähtiin Roosa Söderholm, jonka harteilla oli myös esittää valepersoonan syntytarina. Pikkurikollinen Maria Lindell suuntasi vankilasta päästyään Saksaan kotiapulaiseksi. Paremman väen elämää tehtailijan perheen kotiapulaisena tarkasteltuaan ja oppia imettyään hän suuntaa takaisin Suomeen ja aloittaa uuden elämän, teeskennellen rikasta perijätärtä Minna Craucheria. Epäilijöistä huolimatta performanssi meni  sen verran hyvin läpi ainakin alkuun, että se mahdollisti huijarille suhmuroinnin monella eri rintamalla, taloudellista hyötyä tavoitellen.

Täyteen lentoon esitys pääsee, kun Olavi Paavolainen (Miiko Toiviainen) ja muut Tulenkantajat saapuvat Craucherin salonkiin. Suomessa vallinneesta kieltolaista huolimatta salongissa tarjoiltiin alkoholia, mikä oli omiaan houkuttelemaan taiteilijapiirit paikalle.

Esityksestä on vaikea poimia yksittäistä huippua roolisuoritusta. Sen verran johdonmukaista ja laadukasta oli koko ensemblen työskentely, mutta itselleni yksi osuvimmista oli Toiviaisen esittämä Olavi Paavolainen. Paavolaisen roolissa yhdistyy viihdyttävällä tavalla rennon maailmanmiehen, kulttuurimatkailijan ja tyyliniekan elkeet. Musikaalin jälkipuoliskolla roolisuorituksista esiin nousee Petrus Kähkösen sopivalla vimmalla ja uholla esittämä Lapuan liikkeen johtohahmo Vihtori Kosola.

Alkuun hieman särähti korvaan nykynuorten puhekielen englantisanaston laittaminen tulenkantajien suuhun. Ratkaisu kenties teroittaa osalle katsojista, joille kyseinen kirjailijaryhmä ei ole erityisen tuttu, että kyse tosiaan oli oman aikansa kapinallisista, nuorista uuden ajan ihmisistä. Ratkaisu oli myös linjassa esityksen leikillisen luonteen kanssa. 

Kuva: Darina Rodionova

Eeva Konnun säveltämä musiikki vei mennessään kokonaisvaltaisesti. Musiikki oli pop-painotteista, mutta myös muitakin tyylilajeja kuultiin. Näyttelijät pysyivät liikkeessä ja musiikin rytmissä läpi esityksen. Näyttämöltä välittyi sellainen keveyden ja vaivattomuuden tuntu, jonka rautaiset ammattilaiset voivat parhaimmillaan tavoittaa.

Vaikuttavan elämyksen täydensivät Tiina Kaukasen tyylikäs pukusuunnittelu, Ville Mäkelän valosuunnittelu, jonka merkitys erilaisten tunnelmien rakentamisessa korostui, sekä Tinja Salmen oivaltavan ketterä lavastus.

Musikaali osoittautui sopivaksi välineeksi Minna Craucherin tarinan kertomiseen. Esitys ei selittele liikaa Craucherin hahmoa, vaan katsoja saa tehdä omia tulkintojaan hänen motiiveistaan. Musiikki kommunikoi kiinnostavalla tavalla Craucherin tuntoja ja ristiriitaisuuksia. Kurjaa menneisyyttään pakenevan ihmisen mielenmaisema tuodaan hyvin esiin musiikin avulla. 

Historiallinen aihe on esityksessä otettu vakavasti, taustatyö tuntui olevan tehtynä. Historiasta kiinnostuneet pystyivät bongailemaan tuttuja nimiä Mika Waltarista alkaen. Esitys ei siis kertonut vain Minna Craucherista, vaan olennaisesti myös heistä, joiden seuraan Craucher lyöttäytyi, ja 1920-luvun poliittisesta ilmapiiristä Suomessa.

Lyhyesti ilmaistuna, Minna Craucher tarjosi vaikuttavaa ja vetävää, historialliseen aiheeseen pohjautuvaa musikaaliteatteria ketterällä toteutuksella.

Katsoin esityksen 26.10.2024

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Darina Rodionova

Lemminkäisen äiti (Ryhmäteatteri)

Anna Krogeruksen näytelmän Lemminkäisen äiti nimi herättää itsestäänselvästi mielikuvia Kalevalan suuntaan. Nyt ei kuitenkaan seikkailla kalevalaisissa kansanrunoissa, vaan kärjistetyssä nykypäivän todellisuudessa, jossa perheen äiti, Elina Lemminkäinen, ammatiltaan äidinkielen opettaja, yrittää pitää arjen rattaat pyörimässä. Elinan roolin tekee antaumuksellisesti Minna Suuronen.

Aivan helppoa Lemminkäisen arki ei tietenkään ole, kun oma mies, Aku Lemminkäinen (Santtu Karvonen), viettää päivänsä kuntopyörän selässä, suunnitellen siltaa. Aviopari tuntuu olevan vieraantunut toisistaan ja unohtaneen yhteiset tavoitteet.

Perheen pojan Nico Lemminkäisen (Aapo Salonen) haave jääkiekkourasta ei toteutunut, eikä hän ole oikein keksinyt mitään muuta tilalle, joten hän on komeroitunut omaan pieneen asuntoonsa pelaamaan tietokonepelejä päivästä toiseen. Äiti kiikuttaa pojalleen pizzaa.

Näytelmään oman mausteensa tuovat Elinan muistisairas äiti Maire (Marja-Leena Kouki), Karjalan evakko, joka asuu heikkenevästä kunnostaan huolimatta yksin, sekä Elinan oppilas Anastasia (Nana Saijets), joka on paennut sotaa Ukrainasta Suomeen. Heillekin Elina pyrkii tarjoamaan tukea ja turvaa parhaansa mukaan, vaikka aika ja jaksaminen alkavat olla pahasti kortilla.

Kuva: Mitro Härkönen

Ainesten runsaus ei suinkaan syö esityksen intensiteettiä, vaan ohjaaja Eero-Tapio Vuoren ohjaus etenee kovilla kierroksilla. Näytelmän alkupuolella Elinan elämäntilanteen kaoottisuus ja arjen toisteisuus tehdään kuitenkin turhankin yksityiskohtaisesti selväksi. Tämän takomisen tarkoitus hahmottuu katsojalle paremmin näytelmän toisella, huomattavasti rauhallisemmalla puoliajalla.

Näytelmän hahmot tuntuivat ensivaikutelmaltaan hieman kaavamaisilta, mutta kasvoivat näytelmän edetessä kokonaisemmiksi ihmisiksi, joiden edesottamuksia seurasi ja paikoin jopa jännitti mielenkiinnolla.

Näyttelijäntyö on totutun laadukasta ja ryhdikästä, kuten Ryhmäteatterin esityksiltä on oppinut odottamaan. Etenkin vahvat naisroolit, joita tulkitsevat eri sukupolviin kuuluvat näyttelijät, nousevat esiin, mikä ei ole sinällään ihme, sillä äitiydestä muodostuu yksi näytelmän keskeisistä teemoista.

Erityismaininnan näyttelijöistä ansaitsee Marja-Leena Kouki, jonka roolisuoritus koskettaa ja naurattaa. Hienoa nähdä Koukin kaltainen veteraaninäyttelijä näin onnistuneessa roolissa lavalla. Kouki tuo onnistuneesti esiin roolihenkilönsä monet puolet. Muistisairas ei ole koskaan vain sairautensa.

Näytelmää markkinoidaan tragikoomisena triptyykkinä. Mitä osuvinta komiikkaa tarjoaa Juha Kukkonen videolla esiintyvänä parisuhdeterapeuttina, joka toistelee umpikujaan ajautuneelle pariskunnalle kuivan oloisesti kuluneita mantroja. Parisuhdeterapia etäyhteydellä toteutettuna on eräänlainen aikamme kuva sekin. Nämä kohtaukset tuovat katsojalle hyvää taustoitusta Lemminkäisten avioliiton nykytilasta. Kukkosen oivallinen roolityö osoittaa, kuinka meluisamman draaman keskellä rauhallinen ja tarkka esiintyminen voivat osua maaliin mitä parhaiten.

Kuva: Mitro Härkönen

Jäin pohtimaan ukrainalaisen teinitytön, raskauttaan salailevan Anastasian, roolia tarinassa. Oliko kyseessä liian irrallinen osuus muusta kokonaisuudesta tai hieman päälle liimattu yritys olla ajassa kiinni? Mielestäni Anastasia sujahti lopulta melko luontevasti osaksi Lemminkäisten edesottamuksia ja elämää. Hahmo muistutti osuvasti, että sodan jaloista paenneetkin ovat vain tavallisia ihmisiä, omine vahvuuksineen ja ongelmineen. Nana Saijets tavoittaa roolissaan osuvasti kaiken tämän.

Ukrainasta on paennut miljoonia ihmisiä Venäjän aloitettua täysimittaisen hyökkäyssodan helmikuussa 2022. Pidän hyvänä asiana, että tämä näkyy paikoin myös ajankohtaisessa fiktiossa, vaikka Suomeen saapuneiden ukrainalaisten määrä onkin verrattain maltillinen.

Janne Siltavuoren vaikuttava lavastus, joka osaltaan auttoi pääsemään kunnolla esityksen imuun, on kekseliäs Gallen-Kallelan suuntaan nyökkäävä triptyykki, eli kolmiosainen teoskokonaisuus, jossa Elinan ja hänen miehensä, Maire-äidin ja pojan kodit on rajattu kultaisilla kehyksillä. Ne muodostavat kehän, jota Elina näytelmän alkupuoliskon pakonomaisesti kiertää, kunnes tulee aika pysähtyä ja tarkistaa elämän suuntaa.

Ongelmien ratkaisu hieman deus ex machina -henkisesti jakaa varmasti mielipiteitä. Itselleni näytelmän kärjistetty maailma ja Kalevala-viittaukset loivat sellaista tuntua, ettei tässä kuitenkaan aivan arkirealismin piirissä liikuta.

Eikä näytelmän hahmojen ongelmia kokonaan ratkaista, mutta jonkinlaista helpotusta kukin hahmo tuntuu silti löytäneen loppua kohti tultaessa. Toiveikkaalla loppuratkaisulla Krogerus valaa uskoa parempaan tulevaisuuteen ja kenties hieman kehottaa luomaan merkityksiä kaoottisiin aikoihin. Valmiita ratkaisuja ei kuitenkaan ole, vaan jokaisen tulee löytää itselleen ne sopivimmat.

Katsoin esityksen 25.10.2024

*Näin esityksen pressilipulla