Elokuvafestivaali: Tallinn Black Nights Film Festival 2024

Tallinnan pimeiden öiden elokuvafestivaali, eli PÖFF (Pimedate Ööde FilmiFestival), tarjosi viime marraskuussa totuttuun tapaan laajan kattauksen mielenkiintoisia elokuvia ympäri maailmaa.

Tässä raportissa käsitelen kolmea elokuvaa festivaalin eri kilpasarjoista.

The Southern Chronicles (2024)

Olen varmasti maininnut aiemminkin, mutta yhdeksi suosikeistani PÖFFin monista ohjelmistokokonaisuuksista on muodostunut Baltic Film Competition, jossa nähdään parhaimmistoa tuoreista elokuvista Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Suomessa Baltian maiden elokuvia näkee harmillisen vähän.

Ignas Miskinisin ohjaama The Southern Chronicles on komediallinen nuoruuden kuvaus, joka sijoittuu 90-luvulle liettualaiseen Šiauliain kaupunkiin. Elokuvan päähenkilö on 17-vuotias lukiopoika Rimantas (Dziugas Grinys), jonka harrastuksiin kuuluu rugby ja kavereiden kanssa hengailu. Kirjojen lukeminen ja koulunkäynti alkavat yllättäen maistua tarinan päähenkilölle paremmin hänen aloittaessaan suhteen Monikan kanssa (Digna Kulionytė), joka on varakkaamman perheen kasvatti. Luokkaeroista syntyy kitkaa.

Juonimielessä elokuva on aika perinteinen, mutta hyvät näyttelijät, jotka ilmentävät onnistuneesti nuoruuden iloja ja epävarmuuksia, saavat katsojan kiinnostumaan elokuvan hahmoista. Nuoruuteen kuuluva päättäväisyys ja kömpelyys välittyvät roolisuorituksista vahvasti.

Elokuvan ajankuva on luotu huolellisesti, ja musiikkivalinnat huokuvat 90-luvun tunnelmaa. Elokuvassa käytetty kotivideoestetiikka on toimiva valinta, tuoden kokonaisuuteen sellaista ysärimuistoille ominaista kotikutoisuuden tuntua.

Suomalaiselle katsojalle elokuva tarjoaa kiinnostavan ikkunan Liettuan 90-lukulaiseen todellisuuteen, siihen, millaista tavallisen nuorison elämä oli vasta melko hiljattain itsenäistyneessä maassa.

The Shadow (2024)

PÖFFin pääkilpasarjaan valittu virolainen elokuva The Shadow kiinnosti itseäni historiallisen fiktion ystävänä. Erityisenä täkynä elokuvalla on se, että käsikirjoituksesta vastaa Apteekkari Melchior -kirjasarjan kirjoittanut Indrek Hargla.

Harglan Melchior-kirjat, joissa Tallinnassa toimiva apteekkari ratkoo rikoksia, sijoittuvat keskiajalle, kun taas tämän elokuvan tapahtuma-aika on 1800-luvun loppupuoli, jolloin Viro oli Venäjän vallan alla. Päähenkilö on todellinen historiallinen henkilö, runoilija Juhan Liiv (Pääru Oja), joka kannatti kansallisuusaatetta.

Liiv päätyy sekaantumaan maaseudulla Tarton tuntumassa tapahtuvaan murhatutkimukseen, jossa ilmeisen syytöntä henkilöä syytetään maanviljelijän murhasta. Rikokseen, jota Liiv alkaa ominpäin tutkia, liittyy kateissa oleva raha-aarre ja yliluonnolliset uskomukset. 

Kliim, jonka aiempaan ohjaustuotantoon kuuluu esim. Suomessakin nähty komedia Loikkarit (2017), onnistuu kohtuullisen sujuvasti sekoittamaan todellista historiaa ja fiktiivistä salapoliisitarinaa, tuoden mukaan myös kauhuelokuvamaisia elementtejä.

Pääru Ojan vaivattoman oloinen roolisuoritus mielenterveysongelmista kärsivänä, hieman riutuvana runoilijana kannattelee elokuvaa. Virolaisille Liivin merkitys runoilijana lienee selvää, mutta myös muille katsojille tätä teroitetaan kapakkakohtauksessa, jossa eräs asiakas tunnistaa hänet ja toteaa tämän olevan yksi aikamme merkittävistä runoilijoista. Ajan ja paikan tuntu välittyy elokuvasta vahvasti.

Kokonaisuutena elokuva on viihdyttävä virolainen tyylikokeilu tässä genressä, jossa tunnettu todellinen historiallinen henkilö ratkoo rikosta. Tällainen elokuva on esimerkiksi Netflixissä julkaistu The Pale Blue Eye (2022), jossa vuorostaan Edgar Allan Poe osallistuu rikostutkintaan.

Maltillinen noin puolentoistatunnin kesto pitää tarinan liikkeessä, eikä juonenkuljetuksen kanssa jäädä junnaamaan paikalleen. Erityisen muistettavaa tai syvällistä lopputulosta ei käsillä olleista aineksista kuitenkaan pääse syntymään. Elokuvaa voi kuitenkin suositella tämän tyyppisen historiallisen elokuvan ystäville ja virolaisesta kulttuurista kiinnostuneille.

Ciao Bambino (2024)

Yksi esikoiselokuville tarkoitetun First Feature Competition -kilpasarjan helmistä oli Edgardo Pistonen ohjaus Ciao Bmbino. Nykypäivän Napoliin sijoittuva elokuva kertoo 19-vuotiaan Attilion (Marco Adamo) kasvutarinan. Attilio ottaa ensiaskeleitaan Napolin alamaailmassa ja saa tehtäväkseen katsoa nuoren ukrainalaisen seksityöntekijän Anastasian (Anastasiia Kaletchuk) perään. Heidän välilleen kehittyvä romanssi tuo tullessaan vaikeuksia.

Rosario Cammarotan kaunis mustavalkokuvaus taltioi osuvasti Napolin miljöötä ja sen pysähtyneisyyttä. Vaikka elokuva sijoittuu nykypäivään, se tuo mieleen italialaisen elokuvan klassikoita. Erityisesti Pasolinin Pummin (1961), jonka ohjaaja onkin maininnut yhdeksi vaikutteistaan. Pummissa Pasolini kuvasi köyhien ja pikkurikollisten karua arkea Rooman esikaupunkialueilla.

Elokuvan nuoret näyttelijät selviävät rooleistaan oikein hyvin, tehden hahmoista varsin uskottavia. Roolisuorituksista löytyy läsnäoloa ja tunnetta. Nuoruuden naiivius ja harkitsemattomuus välittyvät vahvasti, vaikka hahmoille on kirjoitettu melko niukasti vuorosanoja.

Pistone ei keksi pyörää uudelleen käsitellessään Napolin työväenluokan miljöötä ja alamaailman tuomaa väkivallan uhkaa taiteellisemmalla otteella, mutta mielenkiintoinen ja lupaava debyytti Ciao Bambino on.

Festivaalia vietettiin 8.11.2024 - 24.11.2024 

Kärpäset (Tampereen Työväen Teatteri)

Yksi kevään odotetuimmista näytelmistä tuli ensi-iltaan jo tammikuussa. Sirkku Peltolan uutuusnäytelmä Kärpäset, jonka Peltola on myös ohjannut, varattiin kevään esitysten osalta loppuun jo ennen ensi-iltaa. Tämän kirjoituksen viimeistelyhetkillä on jo tiedossa, että kaikki syksyn lisäesitykset on myös loppuunvarattu. 

Kärpäset on perustarinaltaan melko suoraviivainen: Kärpäsen veljekset Mauri (Martti Suosalo) ja Kalevi (Aimo Räsänen)  tapaavat pitkän tauon jälkeen äidin hautajaisissa. Kansainvälinen oopperamaailman tähti Mauri meinaa jo kiirehtiä matkoihinsa, mutta Kalevi, joka jäi kotimaisemiin bussikuskiksi, saa hänet jäämään vielä kahville ja pullalle.

Täysin epäsynkassa etenevän kohtaamisen voisi kuvitella jäävän viimeiseksi pitkään aikaan, mutta pian edessä oleva tilanne onkin sellainen, että Mauri on kokenut terveyden pettämisen, taloudellisen romahduksen, avioeron ja päätynyt Kalevin kaksioon autettavaksi. Tämän lähtökohdan ympärille Peltolan ja näyttelijöiden, joita esityksessä nähdään vain kolme, on hyvä rakentaa sisällöltään rikasta draamakomediaa.

Mauri ei meinaa asettua autettavan rooliin, vaan pyrkii orkestroimaan tilanteita entisestä auktoriteettiasemastaan käsin. Kalevi taas pyrkii hyväsydämisyyttään mukisematta auttamaan sen minkä voi. Alkukankeuden jälkeen hyvin erilaisia elämänpolkuja tallanneet veljekset alkavat hiljalleen löytää yhteyttä toisiinsa. 

Kuva: Kari Sunnari

Omissa ennakko-odotuksissani oletin, että Petra Ahola vain hieman täydentäisi eri rooleissa näytelmää, mutta vielä mitä! Ahola nähdään yhteensä seitsemässä eri roolissa, eikä suinkaan marssita näyttämölle mitään kaksiulotteisia karikatyyrejä, vaan rakentaa lyhyessä ajassa uskottavia hahmoja, joista monilla on omat ongelmansa, kuten vaikkapa perheasioissaan tiukoille joutunut kahvilantyöntekijä tai työkiireen kanssa kamppaileva kotisairaanhoitaja. Tärkeäksi Aholan esittämistä hahmoista nousee teini-ikäinen Puro Kärpänen, Maurin pojantytär, joka tuo näytelmään Peltolan tuotannolle ominaista sukupolvien välistä tematiikkaa.

Samoin Suomen johtaviin hahmonikkareihin lukeutuva Suosalo pääsee tässäkin esityksessä käyttämään taitojaan. Hulvaton variaatio Suosalon erinäisissä monologeissa esittämistä naishahmoista on Hara, jolla on jonkinasteinen huumeongelma ja joka kuuluu Kalevin erittäin pieneen tuttavapiiriin. Jo ensikosketus hahmoon kirvoittaa naurut, kun tämä saapuu kahvilaan hieman hukassa olevan oloisena, pummaamaan Kalevilta kahvia ja pullaa, kysellen vegaanisen maidon perään. 

Sirkku Peltolan tavaramerkki näytelmäkirjailijana on dialogi, jossa hahmot puhuvat toistensa ohitse, ja tätä herkkua Kärpäsetkin tarjoaa. Ja mikäs siinä, kun tekstin tulkitsijoina ovat sellaiset näyttelijät kuin Suosalo ja Räsänen, jotka tuovat kohtauksiin juuri oikeanlaista latausta ja luontevuutta. Hahmoista paljastuu paljon joissain yksittäisissä lauseissa, joten katsojan on syytä seurata näytelmää tarkalla korvalla. 

Näyttelijöiden välinen koominen dynamiikka perustuu pitkälti siihen, että Räsäsen esittämä Kalevi puhuu taukoamatta, mutta vain vähän asiaa, ja Suosalon esittämä Mauri reagoi tähän, ainakin alkuun, tiukan harvasanaisesti.

Kuva: Kari Sunnari

Esityksen läpi kulkeva leikkisyys on se tekijä, joka nostaa Kärpäset uudelle tasolle. Suosalo ja Räsänen esittivät pauhaavana oopperaduettona kinastelun puuron lämmittämisestä, eikä yleisön naurusta ollut tulla loppua. Lisäksi heidät nähtiin pikkupoikina takaumakohtauksessa ja myös kirjaimellisesti kärpäsinä. Mieleen palasi Juha Hurmeen ohjaukset, joissa leikkisät elementit usein paiskaavat sopuisasti kättä muun kokonaisuuden kanssa.

Todellinen koominen huippuhetki koettiin kohtauksessa, jossa Haralla on jonkinlainen tilanne päällä, kuten päihdepiireissä liikkuvilla saattaa joskus olla, ja hän änkeää Kalevin vastustuksesta huolimatta Kärpäsille piiloon. Tilanne kärjistyy entisestään, kun Haran kaverit Karri ja Naksu, joita esittää Ahola, ovat samassa pinteessä. Kohtaus on todellinen farssimainen kieputus, jossa yhdistyvät useammat hahmot ja vauhti. Kaiken keskiössä on Räsäsen esittämä hätäinen Kalevi, joka ei kykene sanomaan jämäkästi ei Haralle ja tämän kavereille. 

Kuva: Kari Sunnari

Lavastuksesta ja pukusuunnittelusta vastannut Pirjo-Liiri-Majava onnistuu oivallisesti. Lavastus Eino Salmelaisen näyttämöllä on riisuttu, mutta punaiset verhot luovat näytelmälle kehyksen, josta ei tule mieleen vain ooppera, vaan myös teatteri ja sirkus. Lavastus osaltaan ohjaa katsojaa virittymään osioihin, joissa arkirealismin tyylilaji vaihtuu aivan muuksi.

Tässä lavastuksessa tuntui aivan luontevalta, että näytelmän alkupuolella Petra Ahola esitti tunnelman rakentamiseksi laulaen ja tanssien ranskankielisen kappaleen Dernière danse. Reetta-Kaisa Ileksen koreografiat, jotka siivittivät esityksen lentoon useammassakin kohdassa, ansaitsevat myös kiitoksen.

Kärpäset koskettaa, naurattaa ja viihdyttää, usein samalla kertaa. Dialogin ja liikkeen täyteisten kohtausten vastapainoksi mahtuu mukaan myös hiljaisempia, pohdiskelevampia hetkiä. Vakavat aiheet, kuten kuolema, sairastuminen ja yksinäisyys saavat näytelmässä Peltolan tapaan lempeän ja lämpöisen käsittelyn, mutta tyhjää tai mitäänsanomatonta höttöä ei ole tälläkään kertaa tarjolla.  

Katsoin esityksen 23.1.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Kari Sunnari