Se saattaa olla ihminen (Ryhmäteatteri)

Ryhmäteatterissa katsoja tulee tällä kertaa yllätetyksi jo ennen kuin esitys on alkanut. Näyttelijät saapuvat yleisön perässä teatterisaliin, vaihtavat siviilivaatteet roolivaatteisiin yleisön edessä, hoitavat maskeerauksen kuntoon ja virittelevät soittimia. Tämä ratkaisu johdatti ainakin minut leppoisasti yhteisen kokemuksen äärelle.

Marjo Niemen käsikirjoittama ja Anna Jaanisoon ohjaama esitys alkaa tilanteesta, jossa Elli (Laura Rämä) ja Sami (Anssi Niemi) odottavat sairaalassa lääkärille pääsyä. Napakan dialogin kautta avautuu hiljalleen syy lääkärikäyntiin. He ovat tulossa Samin siskon ja Ellin ystävän, itsemurhan tehneen Sonjan hautajaisista, joissa Elli putosi hautaan tapahtumaa kuvatessaan. Niemen tekstin tragikoominen sävy, joka auttaa pureskelemaan raskaita aiheita, käy selväksi jo näytelmän alkupuolella.

Entistä mielikuvituksellisempaan suuntaan näytelmä siirtyy Ellin alkaessa kirjoittaa romaaniaan ja keskustellessa romaanin henkilöiden, erityisesti psykiatri Mauri Nastolan (Robin Svartström) kanssa. Todellisuuden ja fiktion rajat eivät näytelmässä varsinaisesti hämärry, mutta hieman ne kuitenkin sekoittuvat ja ruokkivat toisiaan.

Kuva: Mitro Härkönen

Näytelmä avautuu itselleni ennen kaikkea hahmotutkielmana luokkanousun tehneestä, maailmantuskaa potevasta kirjailijasta, jonka on jatkaakseen eteenpäin tehtävä rauha menneisyytensä kanssa. Tämä ei tietenkään ole aivan mutkatonta, sillä se vaatii kipeiden kysymysten esittämistä. Rämän roolisuorituksessa on juuri oikea määrä särmää ja haavoittuvaisuutta.

Kaikki nivoutuu jollain tapaa muistamisen ympärille. Sami ja Elli muistelevat Sonjaa, joka on läsnä enää muistoissa. Mauri hoitaa muistinsa menettänyttä Mariaa (Annimaria Fabritius) mielisairaalassa. Svartström on myös oivallisessa vireessä psykiatrina, joka rustaa mieluummin runoja kuin sairaalan historiikkia.

Jaanisoon ohjaus, kuten myös K. Rasilan lavastus, on miellyttävällä tavalla konstailematon. Teatterissa on mahdollisuus tuoda lavalle ja tehdä näkyväksi useampia tasoja ja todellisuuksia yhtäaikaisesti. Tässä esityksessä tuota mahdollisuutta hyödynnetään täysimittaisesti.

Katsoin esityksen 8.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Mitro Härkönen

Sudenmorsian (Hämeenlinnan Teatteri)

Hämeenlinnan teatterin Sudenmorsian kuului omalle tämän kevään tärppilistalle, eikä vähiten tekijöiden vuoksi. Aino Kallaksen 1920-luvun klassikkoromaanin ohjauksesta ja dramatisoinnista Hämeenlinnaan vastasi Tiina Puumalainen, koreografiasta Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö, sekä lavastus- ja pukusuunnittelusta Teppo Järvinen.

Samat tekijät olivat tämän aiheen äärellä jo 2010-luvun alkupuolella Tampereen Työväen Teatterin produktiossa, jota en itse nähnyt, mikä antoi lisäpontta suunnata Hämeenlinnaan kokemaan millainen näkemys tekijöillä on hioutunut Kallaksen klassikosta.

Sudenmorsiamen tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Hiidenmaalle, joka on Viron toiseksi suurin saari. Metsänvartija Priidikin (Konsta Laakso) vaimo Aalo (Maija Lang) lankeaa Daimonin - metsän hengen (Juris Trosenko) lumoihin, mikä johtaa kuluttavaan kaksoiselämään. Päivisin Aalo on kuuliainen vaimo ja äiti, mutta viilettää öisin metsissä vapaana ihmissuden hahmossa. Näiden kahden roolin ja maailman ristiriitaisuus aiheuttaa kärjistyvän konfliktin. 

Kuva: Harri Hinkka

Tältä esitykseltä tanssia odottavan yleisön ei tarvitse pettyä, sillä näitä sadunomaisia hetkiä, joissa Aalo hiljalleen muuntuu ihmissudeksi, tulkitaan tanssin keinoin. Tanssin avulla luodaan näkyvä kontrasti verrattuna Aalon jähmeään kotielämään. Vaikka tanssia onkin teoksessa iso annos, ei se peitä alleen muuta draamaa.

Aaloa susihahmona tulkitsi tanssija Katri Riihilahti, tanssija Jurijs Trosenkon tanssiessa toisen susihahmon roolin. Trosenko toi olemuksellaan näyttämölle tarvittavaa vaaran tuntua. Maallikon silmin katsottuna Riihilahden ja Trosenkon tanssikohtaukset veivät tarinaa eteenpäin sulavasti, tarjoten esityksen loppua kohden erityisen väkeviä hetkiä. Haapalaisen ja Suutari-Jääskön koreografia lisäsi siis onnistuneesti kierroksia esityksen edetessä.

Sudenmorsiamen kokonaistunnelma on jännittävä. Teppo Järvisen lavastus tuo päänäyttämölle niin historiallisen pikkukylän tuntua kuin myös metsän avaruutta ja tiheyttä. Immanuel Paxin valaistussuunnittelu korostuu näyttämökuvien kehittelyssä. Laura Malinin äänisuunnittelu ja kokonaisuuteen hyvin istuva musiikki, joka ei kuitenkaan käännä liiaksi huomiota itseensä, täydensi teatterielämyksen. 

Kuva: Harri Hinkka

Näyttelijäntyön ja toteutuksen onnistumisesta kertoo se, että katsoja saadaan uskomaan Langin ja Riihilahden esittävän samaa ihmistä, hieman eri painotuksilla, mikä on tässä teoksessa ratkaisevan tärkeää.

Katariina Kaitue, joka muuten nähtiin Kansallisteatterissa Aino Kallaksen roolissa edellisvuonna Puumalaisen ohjaamassa Kurjet-näytelmässä, kuullaan esityksen kertojaäänenä nauhalta. Tällainen kerronta, jota annosteltiin kohtuudella, sopi hyvin esitykseen, jonka pohjana oleva romaani ammentaa virolaisista kansantaruista. Yleisö on ikään kuin kerääntynyt suullisen kertomuksen äärelle.

Kokonaisuutena Puumalaisen ohjaama Sudenmorsian on hallittu esitys, jossa erilaiset elementit ovat tasapainossa, ja huomio kiinnittyy erityisesti tanssiin ja visuaaliseen ilmeeseen.

Katsoin esityksen 22.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla