Tuvi toas eli pulu huoneessa (Q-teatteri)

Olen ollut viime vuosina ahkera Viron-matkailija, ja näiden matkojen myötä kasvattanut  kiinnostusta Viron historiaa ja kulttuuria kohtaan. Niinpä innostuin heti, kun alkukesästä Q-teatteri julkisti syksyn ensi-illan olevan virolaistaustaisen Anna Jaanisoon käsikirjoittama ja ohjaama Tuvi toas eli pulu huoneessa.

Päähenkilönä näytelmässä on Anna-Sofia Tuomisen esittämä suomenvirolainen Mari, jonka kokemukset kahden kulttuurin välissä kasvamisesta ja sitä seuranneesta vierauden tunteesta muodostavat esityksen rungon. Näytelmä lähtee kunnolla liikkeelle nykyhetkestä, jossa Mari on raskaana, ja neuvolassa esitetyt kysymykset, jotka liittyvät asuntoon ja arjen turvaverkkoihin, aiheuttavat angstia. Edessä on myös yllättävä käynti maahanmuuttovirastossa, vaikka Mari tuli äitinsä kanssa Virosta Suomeen jo 1990-luvun alkupuolella.

Takaumat Marin lapsuudesta 90-luvun Suomessa lomittuvat taitavasti nykyhetken kanssa. Monet lapsuuden elementit, kuten kaverisyntymäpäivien aiheuttama stressi, ovat tunnistettavia, mutta nyt niistä kerrotaan maahanmuuttajan näkökulmasta. Kokemus on tosiaan hieman erilainen kuin kantaväestöön kuuluvalla, kun mummo meinaa tuoda totutusta poikkeavia tarjoiluja, kuten perunasalaattia Virosta. Etenkään lapsena ei haluaisi erottua porukasta tällä tavoin, vaan sulautua joukkoon.

Kuva: Pate Pesonius

Tuvi toas eli pulu huoneessa tarjoaakin kiinnostavan vastaparin Q-teatterin viime kevään näytelmälle Uuteen nousuun, jossa myös käsiteltiin 90-lukua lasten näkökulmasta. Esitysten painotukset ja teemojen käsittelytapa eroavat toisistaan, mutta lapsuuteen liittyvä huumori osittain yhdistää niitä. Esimerkiksi kohtaus, jossa Mari seuraa nurkasta kaverinsa koomisiin mittoihin kasvavaa pianotuntia, olisi mielestäni istunut molempiin esityksiin.

Näyttelijät, joita on esityksessä neljä, onnistuvat kautta linjan. Anna-Sofia Tuomisen herkkävireinen roolisuoritus Marina kantaa läpi esityksen. Ei voi kuin ihailla, miten Tuominen onnistuu tuomaan esiin roolihenkilön ajatusten ja muistojen painolastin, vaikka kyseessä on suuria eleitä kaihtava suoritus.

Muilla näyttelijöillä on vastuullaan useampia rooleja, joista isoimmat ovat Kate Lusenberg Marin äitinä ja Eeva Mäkinen mummona. Nämäkään roolit eivät jää silkaksi tyypittelyksi, vaikka vaara olisikin, kun kyse on kansallisuuksien eroja käsittelevästä näytelmästä. Olli Riipisen osuvista sivuhahmoista parhaiten jää mieleen napakasti karrikoitu migrin virkailija. Riipisen mainio työskentely eri rooleissa tuo esitykseen viihdearvoja.

Kuva: Pate Pesonius

Annukka Pykäläisen näennäisen yksinkertainen ja ankean harmaa lavastus toi mieleen Roy Anderssonin elokuvat. Arjen komiikkaa henkivä maahanmuuttovirastoon sijoittuva jonotuskohtaus voisi hyvin olla osa jotakin Anderssonin elokuvaa, jossa tavalliset ihmiset yrittävät sinnitellä yhteiskunnan, usein sangen absurdeissa rattaissa.

Anna Jaanisoo, joka on valmistunut kuluvana vuonna Teatterikorkeakoulusta, onnistuu niin käsikirjoittajana  kuin ohjaajana. Kohtaukset vaihtuvat sujuvasti, eikä tarinan kuljetus eri aikatasoilla töksähtele, vaan esityksestä muodostuu hiottu kudelma. Jaanisoo luottaa katsojan havainnointikykyyn, eikä asioita selitetä turhaan puhki.

Kaiken kaikkiaan Tuvi toas eli pulu huoneessa on pienimuotoisuudessaan raikas, vailla turhaa kikkailua ja kohkaamista oleva teatteriesitys, joka avaa katsojalle onnistuneesti näkymiä suomenvirolaiseen kokemusmaailmaan.  

Tämä esitys tunnistettavine hahmoineen varmasti palautuu mieleen, kun seuraavan kerran ylitän Suomenlahden Eckerö Linen lautalla, suuntanani Tallinna kulttuuririentoineen.

Katsoin esityksen 24.10.2024

*Näin esityksen pressilipulla

Sultanaatti (Jyväskylän Huoneteatteri)

Jyväskylän Huoneteatteri ilahduttaa yleisöään  varsin tuoreella kotimaisella näytelmällä. Näytelmäkirjailija Laura Ruohosen Sultanaatin kantaesitys oli Kansallisteatterissa marraskuussa 2022.

Harrastajakenttä ansaitsee kiitoksen ja hatunnoston siitä, että Ruohosen näytelmiä on päässyt Jyväskylässä kokemaan. Jyväskylän Ylioppilasteatteri esimerkiksi esitti Ruohosen näytelmätuotannon keskeisiin teoksiin kuuluvan Kuningatar K:n syksyllä 2018.

Siinä missä Kuningatar K sijoittui 1600-luvun Ruotsiin ja kuningatar Kristiinan hoviin, kääntää Sultanaatissa Ruohonen katseen aiemmalle vuosisadalle eli 1500-luvulle Suleiman I Suuren hallitsemaan Osmanien valtakuntaan. Molempia näytelmiä yhdistää se, että historiallisesta aiheesta huolimatta Ruohonen ei pyri tarkkaan historiakuvaukseen, vaan historia tarjoaa pikemminkin pohjan käsitellä kiinnostavia teemoja.

Jonkinlaisena lukuohjeena katsojalle toimii ohjaaja Jarmo Lintusen alkusanat näytelmän käsiohjelmassa. Lintusen mukaan Sultanaatin voi määritellä aikuisten saduksi, josta löytyy Grimmin satujen julmuuksia.

Sultanaatissa, kuten saduissakin, perusjuoni on yksinkertainen: sulttaani Suleiman "Supi" Suuri (Markus Haapoja) hurmaantuu haaremiorja Rossasta (Anna Penttilä) ja alkaa tämän vaikutuksesta toteuttaa uutta suunnitelmaa tasa-arvoisemmasta valtakunnasta. Hovin totutun marssijärjestyksen kumoaminen ei tietenkään sovi hovin muille vakiintuneille vallankäyttäjille. Tästä seuraa kärjistyvää vastakkainasettelua Rossan ja muun hovin välille.          

Kuva: Jaakko Manninen

Monien satujen tapaan myös Sultanaatissa on näkyvä kertojahahmo, joka johdattelee katsojan näytelmän hullunkuriseen maailmaan. Kertojahahmon virkaa hoitaa venetsialainen vakooja, jonka tehtävänä on laatia raportti havainnoistaan Suleimanin hovissa. Tiina Siitonen vakoojan roolissa on viiksineen ja aksentteineen hauska ja valtavan viihdyttävä ilmestys.

Siinä missä orjatyttö Rossa hurmaa sulttaanin, niin Anna Penttilä Rossan roolissa valloittaa katsojat leikkisällä, rennon oloisella ja samalla kirkkaalla ilmaisulla, johon tulee näytelmän edetessä myös painokkaampia ja vakavampia sävyjä.

Näytelmän alkupuolella Rossan hahmo toimii pirteänä vastakohtana Markus Haapojan esittämälle sulttaanille, jota vaivaa päämäärättömyys ja tylsistyneisyys. Kun sulttaani antaa tilaa uusille ajatuksille, tulee myös hallitsijan olemukseen uutta ryhtiä ja voimaa. Haapojan roolisuorituksessa tämä muutos välittyy katsojalle uskottavasti.

Pääosaparille tarpeellista, komediallista tukea antoivat Marjut Matala Visiirinä ja Jukka Jääskelä tykistöupseeri KP:na. Heidän hallittua, juonikasta ja tiivistä yhteispeliä oli ilo seurata.

Supi Suuren hoviin vipinää ja vilskettä osaltaan toivat myös lavalla nähtävät Anni Muilu, Saga Lähtevänoja, Salka Rauvola ja Sari Villanen. Heistä jokainen nähtiin monessa eri roolissa, muun muassa erinäisinä hoviherroina ja lähetteinä. Roolista toiseen hyppiminen sujui mallikkaasti, lisäten hieman esityksen farssikierroksia.

Kuva: Jaakko Manninen

Ohjaaja Jarmo Lintunen työryhmineen on onnistunut luomaan kokonaisvaltaisen teatterikokemuksen. Ohjaus on tarkkkaa, roolisuoritukset ovat yhtenäisiä, eikä esityksen rytmissä ole moitteen sijaa. Ainoastaan muutamat melbrooksmaiset anarkronismit rikkoivat hieman tunnelmaa, vaikka katsojalle onkin selvää jo esityksen alkupuolelta lähtien, ettei tässä aivan vakavaa epookkia olla rakentamassa.

Sultanaatin näyttämöllepano miellyttää silmää. Huoneteatterin lavaa, jossa riittää syvyyttä, hyödynnetään tehokkaasti. Sirpa Saarenpään puvustuksessa on riittävää väriloistoa, jota osasi odottaa käsittelyssä olevan aihepiirin perusteella.

Kaiken pohjana on tietenkin Ruohosen oivaltava teksti, joka haastaa niin näyttelijät kuin katsojatkin. Dialogia piisaa, paljon viittauksia historiaan, mutta kohtuullisen helposti sulavassa muodossa.

Erityisen kiinnostavan näytelmän Sultanaatista tekee se, että siinä käsitellään vakavia aiheita, kuten historian julmuuksia ja naisten heikkoa asemaa vallan kammioissa, näennäisen kevyesti. Raskaat aiheet eivät välttämättä vaadi osakseen raskasta käsittelytapaa. Historian julmuuksia on myös mahdollista asettaa naurettavaan valoon, kuten Ruohonen tekee.     

 Katsoin esityksen 12.10.2024

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Oulun teatteri)

Syksyisellä visiitillä Ouluun ennätin pistäytymään myös Oulun teatterissa. Katsottavaksi osui pienellä näyttämöllä esitettävä Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, joka oli sovitus ruotsalaisen Liv Strömquistin samannimisestä sarjakuvasta vuodelta 2019. Itselleni Strömquistin teokset eivät ole tuttuja, mutta häntä tituleerataan kustantamon (Sammakko) kotisivuilla feministisen sarjakuvan supertähdeksi, mikä on mainoslauseena varmasti omiaan houkuttelemaan sopivaa kohderyhmää sarjakuvien pariin. 

Esitys lähtee liikkeelle siitä kun sarjakuvataiteilija Liv Strömquist, tultuaan poikaystävänsä jättämäksi, alkaa pohtimaan romanttisen rakkauden haasteita nykypäivänä, tarkoituksenaan työstää aiheesta sarjakuva. Strömquistin rooliin heittäytyi vahvasti Elina Ylisuvanto, toimien koko esityksen kiintopisteenä.

Teatteriesitys, jonka ohjauksesta ja sovituksesta vastasi Ona Korpiranta, vyöryttää katsojan eteen lukuisia esimerkkejä siitä miten rakkautta ja intohimoa on ilmennetty halki historian, populaarikulttuuria unohtamatta. Erityisen herkullinen on kysymys, joka on saattanut tulla monelle edes vähän viihde- ja julkkisuutisointia seuranneelle mieleen, että miksi Leonardo DiCaprio ei kykene sitoutumaan parisuhteeseen? Vastauksia tai ainakin näkökulmia antavat eri aikakausien ajattelijat, kuten sosiologi Eva Illouz (Heli Haapalainen).

Kuva: Kati Leinonen

Karnevalistinen toteutus, jossa ei huumoria säästelty, toimi hyvänä vastapainona esityksen ajoittaiselle tietotulvalle, joka oli itselleni se pieni kompastuskivi. Nimiä ja aikakausia vilisi, kenties jopa liikaakin reilun kahden tunnin esityksen tarpeiksi. Onerva Luoman pukusuunnittelu ja Olivia Pohjolan valosuunnittelu nousivat erityisen tärkeiksi elementeiksi osana hyvin luistavaa toteutusta. 

Ei ole liioiteltua sanoa, että Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan tarjosi katsojalle täyttä tykitystä. Näyttelijät, joita oli esityksessä peräti kymmenen, selviytyivät lukuisista rooleistaan hyvin. Esitys pysyi kaikista erilaisista elementeistä ja kiihkeästä temposta huolimatta kasassa ja yhtenäisenä kuin ihmeen kaupalla. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli vahva työnäyte uransa alussa olevalta Ona Korpirannalta niin dramaturgina kuin ohjaajana. 

Katsoin esityksen 20.9.2024