Syksyisellä visiitillä Ouluun ennätin pistäytymään myös Oulun teatterissa. Katsottavaksi osui pienellä näyttämöllä esitettävä Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, joka oli sovitus ruotsalaisen Liv Strömquistin samannimisestä sarjakuvasta vuodelta 2019. Itselleni Strömquistin teokset eivät ole tuttuja, mutta häntä tituleerataan kustantamon (Sammakko) kotisivuilla feministisen sarjakuvan supertähdeksi, mikä on mainoslauseena varmasti omiaan houkuttelemaan sopivaa kohderyhmää sarjakuvien pariin.
Esitys lähtee liikkeelle siitä kun sarjakuvataiteilija Liv Strömquist, tultuaan poikaystävänsä jättämäksi, alkaa pohtimaan romanttisen rakkauden haasteita nykypäivänä, tarkoituksenaan työstää aiheesta sarjakuva. Strömquistin rooliin heittäytyi vahvasti Elina Ylisuvanto, toimien koko esityksen kiintopisteenä.
Teatteriesitys, jonka ohjauksesta ja sovituksesta vastasi Ona Korpiranta, vyöryttää katsojan eteen lukuisia esimerkkejä siitä miten rakkautta ja intohimoa on ilmennetty halki historian, populaarikulttuuria unohtamatta. Erityisen herkullinen on kysymys, joka on saattanut tulla monelle edes vähän viihde- ja julkkisuutisointia seuranneelle mieleen, että miksi Leonardo DiCaprio ei kykene sitoutumaan parisuhteeseen? Vastauksia tai ainakin näkökulmia antavat eri aikakausien ajattelijat, kuten sosiologi Eva Illouz (Heli Haapalainen).
 |
| Kuva: Kati Leinonen |
Karnevalistinen toteutus, jossa ei huumoria säästelty, toimi hyvänä vastapainona esityksen ajoittaiselle tietotulvalle, joka oli itselleni se pieni kompastuskivi. Nimiä ja aikakausia vilisi, kenties jopa liikaakin reilun kahden tunnin esityksen tarpeiksi. Onerva Luoman pukusuunnittelu ja Olivia Pohjolan valosuunnittelu nousivat erityisen tärkeiksi elementeiksi osana hyvin luistavaa toteutusta.
Ei ole liioiteltua sanoa, että Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan tarjosi katsojalle täyttä tykitystä. Näyttelijät, joita oli esityksessä peräti kymmenen, selviytyivät lukuisista rooleistaan hyvin. Esitys pysyi kaikista erilaisista elementeistä ja kiihkeästä temposta huolimatta kasassa ja yhtenäisenä kuin ihmeen kaupalla. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli vahva työnäyte uransa alussa olevalta Ona Korpirannalta niin dramaturgina kuin ohjaajana.
Katsoin esityksen 20.9.2024
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti