Rikos ja rangaistus (Q-teatteri)

Q-teatterin katsomo on poikkeuksellisesti jaettu kolmeen lohkoon, jotka ympäröivät näyttämön. Kenties sisääntulon sujuvoittamiseksi näyttelijät ovat vastassa yleisöä, istumapaikkoja neuvoen ja kontaktia ottaen. Tunnelma on aavistuksen jännittynyt. Pienten istumajärjestykseen liittyvien epäselvyyksien jälkeen esitys päästään aloittamaan hieman myöhässä.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus on yksi maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Esa-Matti Smolanderin ohjaus ja sovitus siirtää ja päivittää tapahtumat Pietarista nykypäivän Helsinkiin neljän näyttelijän voimin. Sovituksen pohjana toimii Olli Kuukasjärven suomennos.

Esityksen rungon muodostaa tapahtumasarja, jossa epäonnistunut, vimmainen teatteriopiskelija Raskolnikov (Miro Lopperi) tulee surmanneeksi opiskelijoiden kustannuksella rietastelevan asuntosijoittajan (Lotta Kaihua). Komisario Petrovits (Hannu-Pekka Björkman) tutkii tapausta omaan tahtiinsa ja tyyliinsä. 

Kuva: Mitro Härkönen

Tarkennuksena mainittakoon, että kaikki näyttelijät esittävät ajoittain Raskolnikovia, joka mielenkiintoinen ja tehokas ratkasu. Erityisesti kuulustelutilanteeseen poliisin kanssa tämä tuo aivan omanlaistaan kierrettä, kun useampi näyttelijä on vuorollaan äänessä samaa henkilöä esittäen.

Huomioni kiinnittyi vahvan, tavattoman tasalaatuisen näyttelijäntyön lisäksi Smolanderin oivaltavaan tilankäyttöön. Esityksen tapahtumat levittäytyvät osin katsomoon ja rappusiin, eikä ainoastaan jumitu pienelle näyttämölle. Pelkistetystä lavastuksesta vastasi Milja Alho.

Romaanissa Dostojevski kuvailee Pietarin hellettä, tunkkaisuutta ja Raskolnikovin asuinympäristön ahtautta. Näitä tunnelmia välittyy myös esityksestä. Topias Toppisen valosuunnittelulla on klaustrofobisten tunnelmien rakentamisessa olennainen rooli. Näyttämöä dominoivat monessa kohtauksessa lämpimät, hehkuvat värit. Tukaluus ja kuumuus tuntuvat katsomossa asti. 

Smolander on tehnyt hyvää työtä romaanin tiivistämisessä näyttämölle. Läpijuoksun tunnetta ei vajaan kolmen tunnin pituisen esityksen äärellä synny, vaan romaanista on poimittu mukaan vain kaikkein olennaisimmat hahmot ja elementit. Esitysdramaturgina on toiminut Rasmus Arikka.

Kuva: Mitro Härkönen

Painostavaa tunnelmaa kevennetään paikoin osuvasti huumorilla. Esimerkiksi komisario Petrovitsin saapuminen kahvikupin kanssa kuulusteluihin, Dannyn Kesäkadun tahdissa, edustaa sellaista huumoria, joka toimii teatteriesityksessä ja naurattaa makoisasti ainakin itseäni. Tämä kohtaus, joka perustui yllättävän musiikin sopivaan annosteluun ja toistoon, rikkoi osuvasti vakavaa kehystä, sabotoimatta kuitenkaan tiheää kokonaistunnelmaa. Smolanderin tyylitaju ei petä.

Q-teatteri on keskittynyt ohjelmistovalinnoissaan jo pidempään kotimaisiin kantaesityksiin. Kun Q-teatterin taiteellisen johtajan Juho Mantereen ja säveltäjä Henri Lyysaaren musikaalikomedia Uusi Eden toteutui tänä keväänä yhteistyönä Helsingin kaupunginteatterin kanssa Pasilassa, avautui Tunturikadun näyttämölle tilaa klassikkotulkinnalle.

Smolander työryhmineen käyttää tilaisuuden hyvin, ja lopputulos on ansaitusti nostettu yhdeksi alkuvuoden teatteritapauksista.

Katsoin esityksen 8.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Mitro Härkönen

Piina (Seinäjoen kaupunginteatteri)

Seinäjoen kaupunginteatterin kevään tapaus on ollut Stephen Kingin Piina-romaanin näyttämösovitus. Hypetykseltä ei ole voinut täysin välttyä, vaikka kokonaisten arvioiden lukemista olisi yrittänyt vältellä. 

Stephen King käyttää monissa teoksissaan kirjailijahahmoja, niin myös Piinassa. Päähenkilö, menestynyt kirjailija Paul Sheldon (Reidar Palmgren), on päättämässä romanttista historiallista romaanisarjaansa aikomuksenaan kääntää urallaan uusi sivu.

Suunnitelmiin tulee mutka matkaan, kun Sheldon joutuu auto-onnettomuuteen Coloradon vuoristossa. Hänet pelastaa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes (Satu Silvo), joka tunnustautuu kirjailijan suurimmaksi faniksi. Toipuessaan Wilkesin syrjäisessä talossa Sheldon alkaa ymmärtää olevansa käytännössä vankina.

Reidar Palmgren ja Satu Silvo. Kuva: Jukka Kontkanen

Piina tarjoaa suljetun tilan kauhua, tapahtumien sijoittuessa pääosin Wilkesin eristyksissä olevaan maalaistaloon. Elissa-Studion näyttämö välittää tämän ahtauden tunnun onnistuneesti. Lavastuksesta vastannut Riikka Aurasmaa on tehnyt uskottavaa työtä.

Lavastus on tunnelmallinen, sopivan yksinkertainen ja silti yksityiskohdilla viimeistelty. Myös Riku Metsän äänisuunnittelu nousee tärkeään rooliin tunnelman rakentajana, erityisesti tarinan kannalta olennaisen lumimyrskyn välittämisessä.

Palmgren ja Silvo ovat rooleissaan vakuuttavia. Erityisen kutkuttavaa seurattavaa on esityksen alkupuoli, jossa vasta pedataan tulevia käänteitä. Ilmassa on viitteitä siitä, ettei Annie ole henkisesti aivan tasapainossa. Esityksen edetessä Silvo yltyy roolissaan entistä hurjemmille kierroksille, lyömättä kuitenkaan överiksi. Jukka Puronlahti täydentää esitystä kadonnutta kirjailijaa jäljittävänä sheriffi Busterina.

Ohjaaja Olli-Matti Oinonen työryhmineen onnistuu luomaan vangitsevan teatterikokemuksen, jossa jännityksen rakentaminen toimii mallikkaasti, rytmityksen ollessa kohdallaan. Pohjana on kirjailija William Goldmanin tiivis sovitus.

Vaikka Kingin romaani on 1980-luvun lopulta, niin sen julkkiskulttuuriin ja fanitukseen liittyvät teemat ovat yhä ajankohtaisia. Internetin ja sosiaalisen median myötä fanittaminen on siirtynyt aivan uudelle tasolle, mahdollistaen omien suosikkien aiempaakin tiiviimmän seuraamisen.

Katsoin esityksen 10.4.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Bosslady (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Jyväskylän kaupunginteatterin musikaalin Bosslady – Maija Vilkkumaan musikaali alaotsikon kanssa on lukijan hyvä olla tarkkana. Kyseessä ei siis ole Maija Vilkkumaa -musikaali, vaan Maija Vilkkumaan musikaali.

Syksyllä 2024 ensi-iltansa saanut Bosslady on Vilkkumaan itsensä säveltämä, sanoittama ja käsikirjoittama yhdessä Satu Rasilan kanssa. Pohjana on toiminut radiomusikaali Mä halusin olla suffragetti, jonka Vilkkumaa kirjoitti Yle Radio Suomeen vuonna 2017.

Bossladyn päähenkilöitä ovat kaksi lapsuudenystävää, Anni (Saara Jokiaho) ja Elli (Elina Saarela), jotka ovat 25-vuotiaiksi nuoriksi aikuisiksi kasvettuaan hieman erkaantuneet toisistaan. Anni ei enää viihdy aktivistiporukoissa, vaan keskittyy parisuhteeseensa ja omiin juttuihinsa. Elli puolestaan jatkaa tinkimättömästi tasa-arvoisemman maailman vaatimista.

Kuva: Jiri Halttunen

Anni paiskautuu toden teolla aikuisten maailmaan aloittaessaan työt isänsä (Paavo Honkimäki) mainostoimistossa. Edessä on uuden roolin omaksuminen työyhteisössä, jossa kilpailuhenkisyys vallitsee.

Hahmot saattavat tuntua alkuun hieman ohuilta, mutta Vilkkumaan osuva musiikki syventää heitä ja tempaa katsojan tehokkaasti esityksen imuun. Sävellyksissä on vahvasti läsnä Vilkkumaan tunnistettava tyyli. Yleisölle tarjotaan hyvin soivaa, mainiosti lavalle sopivaa modernia pop-musikaalimusiikkia.

Pääosaa esittävä Saara Jokiaho on tullut jyväskyläläisyleisölle tutuksi ilmeikkäänä tulkitsijana, mutta kaikki muutkin hoitavat tonttinsa oikein hyvin.

Chris Whittakerin kädenjälkeä oleva koreografia oli omiin silmiini intensiivinen ja rytmikäs. Paviljongin väistötilojen Aune-näyttämöä hyödynnettiin osuvasti, tanssijoiden levittäytyessä pitkin näyttämöä. Kokonaisuus oli selkeästi hahmotettava. 

Kuva: Jiri Halttunen

Bossladyssa onnistutaan yhdistämään sujuvasti viihdyttäviä, osin komediallisiakin aineksia asiapitoisempaan sisältöön. Käsikirjoitus sisältää aimo annoksen feminismiä, jonka historiaakin valotetaan katsojille.

Hieman jäin miettimään, onko musikaaliin ujutettu erilaisia teemoja ja juoniaihioita liikaa yhden teoksen tarpeiksi. On esimerkiksi aikuiseksi kasvamista ja identiteetin rakentamista, miehen roolin ahtautta, jota tuodaan esiin Annin veljen Mikaelin (Sami Ulmanen) hahmon kautta, sekä sukupuolten tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä. Esitys on eittämättä tiukasti ajassa kiinni.

Lopputulos on kuitenkin Satu Rasilan ohjaamana tarpeeksi ilmava, sulavasti kohtauksesta toiseen rullaava kokonaisuus, joka ei kangistu ainesten runsaudesta. Raikas ja energinen esitys, josta jää katsojalle hyvä mieli.

Katsoin esityksen 22.2.2025

*Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla

Kuva: Jiri Halttunen

Vampira (KOM-teatteri)

Moni elokuvien ystävä muistaa ainakin nimeltä Ed Woodin tieteiselokuvan Plan 9 from Outer Space (1959), jota on kutsuttu maailman huonoimmaksi elokuvaksi. Elokuvassa esiintyy myös suomensukuisen Maila Nurmen luoma Vampira-hahmo. Siispä itsekin katsoin elokuvan viimein kokonaan ennen suuntaamistani KOM-teatteriin kokemaan Nurmen elämää käsittelevän esityksen Vampira – miten kaivaa oma hauta suulla.

Jotain erityistä 1950-lukulaista B-halppiksen tenhoa Ed Woodin tieteiselokuvassa, jossa avaruusolennot hyökkäävät maahan, kyllä on. Kulttimaine on helppo ymmärtää, sillä Ed Woodilla oli enemmän intoa elokuvien tekemiseen kuin varsinaista osaamista.

Susanna Airaksisen ja Rosa-Maria Perän käsikirjoittama esitys tarjosi kuitenkin näkökulman elokuvan vastaanottoon, jota en ollut tullut ajatelleeksi. Kun Plan 9 from Outer Space nimettiin maailman huonoimmaksi elokuvaksi 1980-luvulla, kiinnostus sitä kohtaan räjähti ja elokuvasta tuli tunnettu. Maine on kantanut näihin päiviin saakka.

Kuva: Janne Vasama

Susanna Airaksisen ohjaamassa esityksessä myös Ed Wood nähdään Juho Uusitalon energisesti esittämänä. Janne Vasaman lavastussuunnittelu, joka oli melko riisuttu, toi itselleni tunnelman elokuvan kuvauspaikasta jossain Hollywoodin takapihalla.

Esityksestä oli hauska bongailla elokuvamaailman hahmoja, joiden kanssa Maila oli tekemisissä, kuten Orson Welles (Tommi Eronen) sekä Isla Mustanojan esittämät Marlon Brando ja James Dean. Mustanojan läsnäolo ja karisma tekivät Deanin hahmosta erityisen kiehtovan oloisen.

Perinteisempää elämäkertamuotoa esityksessä rikotaan kertomalla Mailan tarinaa komediallisella otteella kahdessa eri aikatasossa. Nuorena ja Hollywoodissa eteenpäin pyrkivänä Mailana nähdään Alina Tomnikov ja vanhan, köyhän, mutta ei aivan kokonaan unohdetun Mailan roolissa Vilma Melasniemi. Molemmat onnistuvat rooleissaan. 

Kuva: Janne Vasama

Erityisen kiinnostavana pidin The Vampira Show -ohjelman ideointiin ja tekemiseen liittyviä osuuksia. Goottilaisen tyylikäs ja seksikäs Vampira-hahmo esitteli kauhuelokuvia nimikko-ohjelmassaan. Ohjelma näkyi vain Los Angelesin alueella, mutta hahmo saavutti myös laajempaa julkisuutta eri medioissa.

Elämäkertanäytelmässä olennaisinta ei ole se, miten hyvin esitettävän henkilön imitaatio onnistuu, mutta Vampiran kaltaisen hahmon kohdalla Tomnikovin työskentely herätti yksinkertaisesti ihastusta –  niin vakuuttavasti hahmon olemus ja sävyt oli tavoitettu. 

KOM-teatterin esityksestä käy ilmi, että omapäisyys ja tinkimättömyys olivat yksi, mutta eivät ainoa, Mailan uran kompastuskivistä. Hollywoodissa, jossa voitontavoittelu ohjaa bisneksiä, omaleimaisuus ei välttämättä johda taloudellisesti suotuisaan lopputulokseen, mutta saattaa voittaa faneja puolelleen vielä paljon myöhemmin. Näin on nähdäkseni käynyt myös Maila Nurmen ja Vampiran kohdalla.

Katsoin esityksen 7.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Janne Vasama