Työväen Näyttämöpäivät 2025: osa 2

The Dolls of New Albion – Kirottujen nukkejen kaupunki (Samvais Ensemble)

Kotimaisten, osin raskaidenkin klassikoiden jälkeen oli hyvä päästä lauantaipäivän päätteeksi kokemaan jotain ihan muuta. Oma aikataulu sentään salli useamman tunnin tauon ennen päivän päättävää Paul Shaperan säveltämää ja sanoittamaa musikaalia The Dolls of New Albion – Kirottujen nukkejen kaupunki. Esityspaikkana musikaalille toimi Mikkelin teatteri.

The Dolls of New Albion oli festivaalille kutsuttuna puoliammattilaistuotantona oiva lisä viikonlopun ohjelmistoon. Tämä Kalle Tahkolahden ohjaama ja suomentama musikaali sai ensi-iltansa Teatteri Toivossa Helsingissä loppuvuodesta 2024. Kyseessä oli myös teoksen pohjoismainen kantaesitys.

Musikaalin juoni on sopivan klassinen: keksijä Annabel McAlistair (Veera Väisänen) päättää palauttaa henkiin kuolleista rakastettunsa Jasperin, joka herää eloon mekaanisena nukkena. Seuraavassa kolmessa näytöksessä seurataan McAlistairin suvun jälkeläisten vaiheita, joihin myös nuket liittyvät. Tapahtumapaikkana on Uuden Albionin kaupunki, joka myös kokee muutoksia musikaalin edetessä. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Huomioni kiinnittyi heti alussa Ilja Raunion näyttävään valosuunnitteluun sekä komeaan puvustukseen, josta vastasivat Sinikka Zannoni ja Minna Wallenius. Puvustus oli taattua ja tunnistettavaa steampunk-tyyliä. Steampunk on tieteiskirjallisuuden laji, jossa tapahtumapaikkana toimii 1800-luvun Britanniaa muistuttava vaihtoehtotodellisuus.

Esiintyjiä lavalla oli yhteensä yhdeksän, mutta esimerkiksi alun joukkokohtauksessa tuntui siltä, että lavalla olisi ollut suurempikin joukko. Verna Laineen karismaattisesti esittämä kertojahahmo liikkui sulavasti lyhdyn kanssa läpi esityksen, punoen katsojalle eri juonenlankoja yhteen.

Episodirakenteen vuoksi esityksen hahmot vaihtuivat melko nopeasti. Kertojahahmon lisäksi mieleen jäivät esimerkiksi Veera Väisäsen väkevä tulkinta keksijä Annabellasta ja Stella Lahtelan nukkemainen olemus nukke-Jasperin roolissa.

Läpilauletussa musikaalissa oli imua ja tenhoa. Paul Shaperan teoksessa on isoja teemoja ja ideoita, kuten kuolemattomuus sekä ihmisten ja mekaanisten nukkejen suhde, mutta niiden tarkempaan kehittelyyn ei puolitoistatuntisessa teoksessa ollut aikaa. 

Taidokkaasti toteutettu musikaalielämys vei mennessään hetkeksi muihin maailmoihin.

Luulosairas (Vehkajärven Teatteri)

Sunnuntaipäivän koittaessa alkoi oma turnauskestävyys olla jo hieman koetuksella. Suuntasin aamukymmeneksi Kulttuuritalo Sotkuun, jossa oli vuorossa Vehkajärven teatterin näkemys Molièren Luulosairaasta. Tuttu klassikko oli hyvä aloitus päivälle, sillä jutun juonen ollessa pääpiirteissään tiedossa pääsin keskittymään rauhassa toteutukseen ja nokkeluuksia vilisevään dialogiin. Virvoittaakseni itseni kunnolla festivaalin päätöspäivään tilasin kahviosta valmiiksi väliajalle suolaisen piiraan ja teen. Hyvin maistui!

Luulosairaan juoni on taattua Molièreä, karrikoituine hahmoineen ja juonenkäänteineen. Aatelismies Argan (Arppa Korkka) on tavattoman sairas, tai näin hän asian itse kokee, mutta voimia riittää kyllä tyttären Angeliquen (Mirja Korkka) naimakauppojen järjestämiseen, etenkin kun sukuun on mahdollista saada tuleva lääkäri. Neuvokas palvelustyttö Toinette (Tanja Vuorinen) pyrkii järjestelemään asioita siten, että Angeliquen todellinen rakastettu Cleante (Kusti Vuorinen) veisi pidemmän korren kilpakosijastaan.

Ohjaaja Juho Joki onnistui työryhmineen löytämään klassikkoon luontevan, vauhdikkaan rytmin, jossa koomiset tilanteet seurasivat rivakasti toisiaan. Monenlaista häslinkiä ja väärinkäsitystä riitti. Naurun aiheena on etenkin Arganin, luulosairaan, hyväuskoisuus: hän on valmis maksamaan isoja summia erinäisistä rohdoista ja hoidoista, vaikka hieman kommentoikin niiden hintojen nousua. Arppa Korkka teki herkullisen roolisuorituksen auktoriteettihahmona puoskareiden armoilla. 

Itse otettu kuva. Loppukiitokset.

Muista näyttelijöistä valokeilaan nousi etenkin Tanja Vuorinen Toinettena, joka joutui venymään erinäisiä huijauksia ja hämäyksiä järjestäessään. Roolisuorituksessa korostui fyysinen näyttelijäntyö ja koominen liike. Lisäksi yhdeksi esityksen koomisista huippukohdista nousi musiikkihetki, jossa Kusti Vuorisen veto kiihtyi yllättäen rokkikukkoilun suuntaan.

Esitys oli kokonaisuutena tyylipuhdas veto, johon oman piristävän lisänsä toi Kusti Vuorisen esittämä musiikki erinäisillä kelloilla, jotka sulautuivat osaksi lavastusta. Vuorinen, joka on musiikkialan ammattilainen, vastasi myös esityksen sävellyksestä.

Luulosairas taisikin vaivihkaa nousta omaksi suosikikseni festivaalilla katsomistani esityksistä. Mainio muistutus siitä, että klassikkoa ei tarvitse välttämättä yrittää keksiä uudelleen tuoden sitä lähemmäs nykypäivää. Tekstin ajankohtaisuutta tässä ajassa, jossa lääketieteen asiantuntijaksi saattaa julistautua ihan kuka tahansa, korostivat myös esityksiä arvioineet raatilaiset Näyttämöpäivien päätöstilaisuudessa.

Tunari (Ilves-Teatteri)

Yksi tiukka esityspaikan vaihto mahtui itselläni tänä vuonna aikatauluun. Kulttuuritalo Sotkusta oli Luulosairaan jälkeen aikaa vajaat 30 minuuttia siirtyä Kulttuuritalo Tempoon, reilun kilometrin päähän, jossa alkoi oman festivaaliurakkani päättävä, helsinkiläisen Ilves-Teatterin monologinäytelmä Tunari. En ollut suinkaan ainoa pikaisen esityspaikan vaihdon suorittaja, sillä useampikin katsoja otti nopean lähdön katsomosta. Joitakin paremmin varautuneita katsojia odotti taksikyyti kulmilla. Oli siis viimeisen rutistuksen aika.

Ilves-Teatterin monologista nähtiin festivaalilla kaksi esitystä, joissa vuorottelivat Oliver Härkönen ja Kanerva Paunio. Itselleni osui Tunari katsottavaksi Härkösen esittämänä. Aiheena esityksessä, jonka käsikirjoittamisesta ja ohjauksesta vastasi Eppu, oli tarkkaavuus- ja keskittymishäiriön vaikutukset jokapäiväiseen arkeen. Monologin nimikkohenkilö Tunari on levoton ja stressaantunut kirjallisuustieteen opiskelija.

Esityksessä tehdään selväksi, että tarjolla on eräänlaista päähenkilön tajunnanvirtaa tragikoomisella sävyllä, sillä muut ihmiset, joita kuullaan nauhalta, puhuttelevat myös päähenkilöä Tunariksi. Esityksessä kuullut lukuisat ääninäyttelijät tekivät vivahteikasta työtä. Lauri Rautanen ja Paul Sainio ansaitsevat kiitokset onnistuneesta äänisuunnittelusta. 

Kuva:  Pihla Liukkonen / Kontrastia

Monologissa onnistutaan näyttämöllistämään sujuvaksi, reilun tunnin pituiseksi esitykseksi ADHD-oireiden kokonaisvaltainen vaikutus ihmisen, tässä tapauksessa opiskelijan, elämään. Oliver Härkönen heittäytyi Tunarin rooliin ennakkoluulottomasti, itsensä likoon pistäen. Suorituksessa oli vetovoimaa, joka kantoi koko keston ajan. Härkönen oli siis omaksunut tekstin sisällön ja roolin mallikkaasti, tehden siitä omannäköisen version.

Tunarin koomiseksi miellettävät tilanteet, esim. ajanhallinnan puutteeseen liittyen, naurattivat sunnuntai-iltapäivän yleisöä. Itselläni oli monin paikoin tunne, etten tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Esityksessä oli varma ja sujuva poljento, eikä se typistynyt missään vaiheessa luennon suuntaan, vaikka aihepiiriin liittyviä asioita, esimerkiksi lääkitykseen liittyen, tuotiinkin esille. Tarkkaavuuden häiriöt ovat yksilöllisiä, joten monologi, jossa keskiöön nousee yhden henkilön subjektiivinen kokemusmaailma, oli oiva esitysmuoto aiheen käsittelyyn.

Esityksen aloitusvitsi, jossa joku muka myöhässä oleva pyrkii vielä saliin, toimi festivaalikontekstissa oikein nautittavasti.

Päätöstilaisuus

Työväen Näyttämöpäivien päätöstilaisuudessa kuultiin teatterin ammattilaisista koostuvien raatien palautteet esiintyville ryhmille ja julkistettiin yleisöäänestyksen voittaja, joka oli tänä vuonna Ykspihlajan Työväen Näyttämön Huojuva talo. Raadeissa toimivat tällä kertaa näyttelijäntaiteen professori Jarkko Lahti, teatterikriitikko Kirsikka Moring, näyttelijä Kati Outinen ja teatteriohjaaja Mikko Roiha.

Oli antoisaa päästä vielä fiilistelemään ja sulattelemaan viikonlopun aikana nähtyjä ja koettuja esityksiä sekä kuulemaan ammattilaisten näkemyksiä, joita pidin erittäin kiinnostavina. Tilaisuuden juonsi näyttelijä Taisto Oksanen, joka toimi edeltävän vuoden festivaalin ohjelmistovalitsijana.

Lopuksi

Katsomani kattaus oli pitkälti oman teatterimaun mukaisia esityksiä sekä muutamia yllätyksiä, jotka ovat aina hyvän festivaalin merkki. Näyttämöpäivien esitysten kokonaistäyttöaste oli 90,5 %, joten väkeä riitti katsomossa, useimpien näytösten ollessa loppuunmyytyjä.

Työväen näyttämöpäivät järjestettiin Mikkelissä 24.–26.1.2025


TULOSSA: TNP 50 VUOTTA - JUHLAFESTIVAALI 23.–25.1.2026

Työväen Näyttämöpäivät 2025: osa 1

Työväen Näyttämöpäiviä vietettiin jälleen Mikkelissä tammikuun lopulla. Kyseessä on Suomen suurin harrastajateatteritapahtuma, joka kerää tammikuisen viikonlopun ajaksi Mikkeliin teatterin harrastajia, ammattilaisia ja innostuneita katsojia. Perinteikkään festivaalin 50-vuotista taivalta juhlitaan ensi vuonna.

Festivaalin pääohjelmistossa nähtiin esitykset kahdeksalta eri harrastajateatteriryhmältä, jotka näyttelijä Laura Rämä oli valinnut 40 hakijan joukosta.

Itse olen käynyt Näyttämöpäivillä vasta muutamia kertoja, mutta festivaalin viehätys, joka saa vakiokävijät palaamaan Mikkeliin yhä uudelleen, on käynyt itsellenikin jo selväksi. Yksi keskeinen tekijä on tietenkin esitysten laadukkuus.

Näyttämöpäivät on mainio mahdollisuus katsoa läpi mielenkiintoinen ja monipuolinen kattaus harrastajateatteriesityksiä eri puolilta Suomea. Aivan kaikkea ei ahkerinkaan katsoja ehdi viikonlopun aikana nähdä, vaan jostain on karsittava.

Pääsin tänä vuonna osallistumaan tapahtumaan bloggaajana, eli sain liput katsomiini esityksiin festivaaliraportin kirjoittamista varten.

Kauppa-Lopo (OUTS-teatteri)

Viikonlopun esitysmaraton alkoi itselläni Kulttuuritalo Sotkussa, jossa nähtiin mikkeliläisen harrastajateatteriryhmä OUTSin versio Minna Canthin klassikosta. Pohjaksi oli valikoitunut Juhani Nuoton dramatisointi Canthin novellista.

Helena Hirvosen esittämä Kauppa-Lopo on vastaansanomaton hahmo: vankilassa erinäisistä rikkomuksista istunut, viinaan menevä, luontainen kauppamies, johon kanssaihmiset suhtautuvat epäilevästi tämän rähjäisen ulkokuoren ja epämääräisen taustansa vuoksi. Silti tämä kuitenkin rientää maisterin lesken, rouva Kortmanin, avuksi, kun saa vihiä tämän aikeista myydä talonsa. Pian käy kuitenkin selväksi miten ennakkoluuloisia ihmiset ovat. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Leena Luostarisen ohjaus oli viihdyttävä ja sopivalla rytmillä etenevä perinteinen klassikkotulkinta. Canthin eloisa ja sävykäs kieli taittui hyvin kymmenpäiseltä näyttelijäporukalta. Pidin erityisesti siitä, että tilanteen kuin tilanteen haltuun ottavan Kauppa-Lopon hahmoa ei paisuteltu liiaksi, eikä Hirvosen roolityössä ollut mitään ylimääräistä yleisön kosiskelua.

Huomioni kiinnittyi esityksessä myös osuvaan tilankäyttöön. Kulttuuritalo Sotkun esitystilaa hyödynnettiin kunnolla myös syvyyssuunnassa, ja tunnelmaa rakennettiin käyttämällä videoita apuvälineenä juonenkuljetuksessa. Kokonaisuutta elävöittävissä videopätkissä, joista vastasi Ismo Funke, oli annos klassista mykkäelokuvien tyyliä, sitä kuitenkaan turhia parodioimatta.

Kauppa-Lopo oli selväpiirteisyydessään ja nautittavuudessaan oikein kelpo avaus omalle festivaaliviikonlopulleni.

Minä rakastin yötä (Kipinät-kuoro)

Jyväskylän teatteritarjontaa tulee seurattua aktiivisesti, mutta jyväskyläläisen Kipinät-kuoron Minä rakastin yötä – pieni kauhumysteerimusikaali ennätti mennä ohitseni, koska esitykset myytiin loppuun hyvissä ajoin. Suuntasin siis odottavaisin mielin Mikkelin Teatterille, festivaalin viralliseen avajaisnäytökseen.

Erika Hastin käsikirjoittama ja ohjaama musikaali on rakennettu jyväskyläläisen Räsynukke-yhtyeen musiikin ympärille. Tarinan kehyksen tarjoaa salaperäinen, hieman kauhua herättävä sirkus, toimien linkkinä vuosien 1906 ja 1944 välillä. Ydinjuoni on kahden nuoren, eri sosiaaliluokkiin kuuluvan naisen, Fridan (Julia Lehtovalo) ja Rauhan (Elina Hokkanen), traaginen rakkaustarina. Vaikka tyylilaji on musikaali kauhumaustein, Hastin teksti ankkuroi tapahtumat tarkasti 1900-luvun alun Suomeen.

Räsynuken kappaleita, joista monet on sanoittanut ja säveltänyt Suvi Uura, kuultiin Kipinät-kuoron perustajan Kaisa Halmemiehen kuorolle sovittamina versioina. Räsynuken musiikkia on luonnehdittu moderniksi kansanmusiikiksi. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Kuoro soi komeasti, ja esityksen äänimaisemaan oli mukava uppoutua. Räsynuken kappaleiden tarinallisuus tarjosi oivallisen maaperän musikaalille. Parhaimmillaan esitys saavutti todella vahvan kokonaistunnelman, johon huomioni katsojana enemmän kiinnittyikin kuin yksittäisiin roolisuorituksiin.

Silke Valkeisen puvustus ja Veera Anttilan maskeeraus onnistuivat myymään itselleni sirkusteemaiset kauhuelementit, jotka suomalaisessa historiallisessa fiktiossa tuntuivat hieman vierailta. Lavalla oli kaikkiaan kymmeniä ihmisiä. Osuva puvustus ja maskeeraus auttoivat osaltaan luomaan lavalle persoonallisen oloisia tyyppejä, eikä mitään harmaata massaa.

Katsojat saivat jännittävän ensikosketuksen esityksen hahmoihin ja salaperäiseen tunnelmaan jo teatterisaliin astuessaan, kun esiintyjiä oli levittäytynyt salin rappusille vastaanottamaan katsojia. Hienoa tunnelman luomista!

Vanhojen kummitustarinoiden tunnelmaa miellyttävällä tavalla henkivä Minä rakastin yötä oli oiva päätös ensimmäiselle festivaalipäivälle.

Skavabölen pojat (Teatteri Akseli)

Antti Raivion 1990-luvun alussa Q-teatterissa ensi-iltansa saanut, sukupolvinäytelmäksi julistettu Skavabölen pojat tuntuu trendaavan harrastajateattereiden keskuudessa, sillä siihen näkyy tarttuneen lähiaikoina useampikin harrastajaryhmä. Myös harvinainen ammattiteatteriversio nähtiin Keski-Uudenmaan Teatterissa loppuvuodesta 2023. Raivion teksti puhuttelee siis edelleen tekijöitä - ja miksei myös katsojia.

Itselleni Raivion klassikko on tuttu paitsi Zaida Bergrothin elokuvaversiona, niin myös Jyväskylän Huoneteatterin tulkintana keväältä 2019. Nämäkään eivät ole enää aivan tuoreessa muistissa. Siispä otin suunnan festivaalilauantain alkajaisiksi Kulttuuritalo Tempoon, jossa päivän ensimmäinen esitys alkoi aamukymmeneltä.

Skavabölen pojat pohjaa tunnetusti Raivion omaan nuoruuteen, johon kuuluivat vanhempien avioero, isän alkoholismi ja äidin mielenterveysongelmat. Näistä aineksista syntyi näytelmä, jossa kaikkea tätä luodataan perheen lasten, veljesten Rupertin ja Evertin näkökulmasta. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Turkulaisen Teatteri Akselin versiossa, jonka ohjauksesta vastasi Kauno Takarautio, veljesten rooleissa nähtiin Vilja Aavikko isoveli Rupertina ja Helmi Henell pikkuveli Evertinä. Aavikon ja Henellin keskinäisissä kohtauksissa riitti energisyyttä ja hyvää tekemisen meininkiä. Omissa silmissäni he tuntuivat alkuun jättävän muut näyttelijät varjoonsa, vaikka esityksen näyttelijäntyö ihan tasalaatuista olikin. Myös Jukka Lahdenveden roolisuoritus veljesten vähitellen alkoholisoituvana isänä jäi mieleen.

Skavabölen poikien hienous piilee siinä, että vaikka näytelmässä käsitelläänkin kipeitä asioita, se sisältää silti lämminhenkisyyttä, ronskiakin huumoria ja lapsuuden pihaleikkien tunnelmaa. Lisäksi näytelmä piirtää ajankuvaa 1970- ja 80-lukujen elämänmenosta Suomessa.

Nyt nähdyssä tulkinnassa Raivion värikäs kieli, jota kuullaan etenkin lapsihahmojen suusta, ja tavoiteltu ajankuva välittyivät hyvin. Siirtyily eri aikatasoilla sen sijaan oli mielestäni ajoittain hieman töksähtelevää. Lisäksi tuntui, ettei Rupertin ja Evertin leikeissään rakentamista mielikuvitusmaailmoista saatu aivan kaikkia tehoja irti.

Esityksen lopussa kuultu Veteraanin iltahuuto resonoi hyvin muun kokonaisuuden kanssa, tarjoten katsojille hetken pysähtyä sulattelemaan näytelmän teemoja.

Huojuva talo (Ykspihlajan Työväen Näyttämö)

Lauantaipäivä jatkui toisella klassikolla, kun Kulttuuritalo Sotkussa virittäydyttiin iltapäivästä kokkolalaisen Ykspihlajan Työväen Näyttämön Jotuni-tulkinnan äärelle. Yleisöön saapui myös presidentti Tarja Halonen, Työväen Näyttämöiden Liiton kunniapuheenjohtaja, seurueineen. Katsomossa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta kyllähän kunniavieraan läsnäolo ruokki osaltaan festivaalitunnelmaa.

Ykspihlajan Työväen Näyttämö tarttui Antti Mikkolan oivaltavaan sovitukseen, jossa Jotunin avioliittoromaanin sukupuoliroolit käännetään toisinpäin. Mikkolan nykyaikaistetussa dramatisoinnissa, jonka hän ohjasi Tampereen Teatteriin 2017, parisuhteen väkivaltainen osapuoli on nainen ja väkivalta kohdistuu mieheen.

Aku-Petteri Pahkamäen ohjauksessa sukelletaan lähisuhdeväkivallan kierteeseen, joka virittyy pikkuhiljaa osaksi Lea (Tarja Hovatov) ja Eero Markun (Kimmo Oikarinen) parisuhdetta. Suhteen alussa hurmaavasta Leasta kuoriutuu todellinen manipuloija ja väkivaltainen narsisti. Eerosta taas tulee suhteen alistuva, jatkuvasti kompromisseja tekevä osapuoli.

Esitys oli rankka ja ravisteleva, asioita ei kaunisteltu tai peitelty, mutta siitä puuttui itsetarkoituksellinen rankistelu. Katsojaa ei päästetty helpolla. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt teatteriesityksen, jonka tunnelma olisi ollut näin painostava. Pahkamäen tarkassa ja intensiivisessä ohjauksessa oli sentään pieniä suvantohetkiä, jolloin katsomossa saattoi hieman hengähtää.

Laadukkaasti näytelty, etenkin pääosaparin osalta, ja hienovaraisesti ohjattu esitys oli yksi festivaalin kohokohdista. Yleisö palkitsikin työryhmän ansaitusti seisaaltaan annetuin aplodein.

Melkein ihmisiä (Tukkateatteri)

Tamperelainen harrastajateatteri Tukkateatteri jatkaa toista kesää Amurin museokorttelissa. Viime kesänä nähtiin Maria Jotunin komedia Savu-uhri. Nyt on vuorossa Aune Mäkisen samannimiseen romaaniin pohjautuva Melkein ihmisiä, jonka dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaavat Katri Häti ja Mia-Annette Latvus.

Mäkisen romaanissa, joka ilmestyi 1990-luvun lopulla, kuvataan elämää Amurin työläiskorttelissa 1930- ja 1940-luvuilla. Teatterikokemus kytkeytyykin vahvasti siihen, että yleisö pääsee katsomaan Mäkisen romaaniin pohjautuvaa kesäteatteriesitystä historialliseen ympäristöön.

Amurin museokortteli, joka täyttää tänä vuonna 50 vuotta, säilytettyine asuintaloineen ja piharakennuksineen, tarjoaa kävijöille kokemuksen siitä, miten työläisten elämä oli aikoinaan järjestetty. Hieman kliseisesti voisi todeta, että historia herää eloon. Paikallishistoriaa paikallisyleisölle! 

Kuva: Kaisa Vuorinen

Esityksessä seurataan Amurin työläiskorttelin ihmisten elämää yhden kesän ajan 1930-luvun puolivälissä. Esitys lähtee liikkeelle siitä, kun Hanna (Mimmi Virtanen) muuttaa maaseudulta kaupunkiin ja asettuu asumaan Amurin osakyökkiin. Amurin taloissa oli yhteiskeittiö, jonka talossa asuvat perheet ja alivuokralaiset jakoivat. Asuminen oli tiivistä, niin hyvässä kuin pahassa, mikä käy selväksi esityksestä.

Oli ilo seurata laajaa, eri ikäisistä harrastajista koostuvaa näyttelijäjoukkoa. Erityisesti mieleen jäivät vahvalla äänenkäytöllään erottuvan Jaakko Melan esittämä talonmies Eelis sekä pihapiirin lapsia energisesti ja hyvällä yhteispelillä esittävät Jarkko Rautava, Laura Malmivaara ja Kuura Juntunen.

Hahmojen runsaus toi kokonaisuuteen realismin tuntua, vaikka aivan kaikista hahmoista en ollut täysin perillä. Tämä ei kuitenkaan ole iso moite, sillä osa hahmoista jäi esityksessä auttamatta hieman statisteiksi. Kokonaisuudessa oli nähdäkseni kyse enemmän ajan ja paikan hengestä kuin yksittäisistä ihmisistä. 

Kuva: Kaisa Vuorinen

Mäkisen tekstin pohjalta syntynyt esitys nojaa tunnelmaan, värikkääseen ja viihdyttävään dialogiin sekä hauskoihin hahmoihin. Nauraa saikin useammassakin kohtauksessa. Juoniaineksia tarjosivat esimerkiksi hiljalleen virittyvä kolmiodraama ja pihapiirin miesten pirtukaupat, mutta erityistä dramaattista jännitettä esityksessä ei haettu. Loppupuolelle oli kuitenkin ladattu sen verran dramatiikkaa, ettei esityksen intensiteetti päässyt haihtumaan. 

Hätin ja Latvuksen ohjauksessa hyödynnettiin sopivasti, mutta ei liioittelevasti, Amurin museokorttelin sisäpihan miljöötä. Hahmot kurkkivat ja huutelivat ajoittain ikkunoista, ja näyttelijöiden toiminta ulottui paikoin myös hieman sivummalle.

Tasaisesti eteenpäin soljuva esitys tarjosi mielenkiintoisen kurkistuksen työläiskorttelin elämänmenoon, tavallisten ihmisten toiveisiin ja unelmiin. Välimatka näyttelijöiden ja yleisön välillä tuntuu ulkoilmaesityksessä tavallista pienemmältä, mikä edesauttoi esityksen imuun pääsemistä. Osansa tunnelman luomiseen toi myös Saana Kastelli harmonikan soitollaan.

Katsoin esityksen 29.5.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Kaisa Vuorinen