Työväen Näyttämöpäiviä vietettiin jälleen Mikkelissä tammikuun lopulla. Kyseessä on Suomen suurin harrastajateatteritapahtuma, joka kerää tammikuisen viikonlopun ajaksi Mikkeliin teatterin harrastajia, ammattilaisia ja innostuneita katsojia. Perinteikkään festivaalin 50-vuotista taivalta juhlitaan ensi vuonna.
Festivaalin pääohjelmistossa nähtiin esitykset kahdeksalta eri harrastajateatteriryhmältä, jotka näyttelijä Laura Rämä oli valinnut 40 hakijan joukosta.
Itse olen käynyt Näyttämöpäivillä vasta muutamia kertoja, mutta festivaalin viehätys, joka saa vakiokävijät palaamaan Mikkeliin yhä uudelleen, on käynyt itsellenikin jo selväksi. Yksi keskeinen tekijä on tietenkin esitysten laadukkuus.
Näyttämöpäivät on mainio mahdollisuus katsoa läpi mielenkiintoinen ja monipuolinen kattaus harrastajateatteriesityksiä eri puolilta Suomea. Aivan kaikkea ei ahkerinkaan katsoja ehdi viikonlopun aikana nähdä, vaan jostain on karsittava.
Pääsin tänä vuonna osallistumaan tapahtumaan bloggaajana, eli sain liput katsomiini esityksiin festivaaliraportin kirjoittamista varten.
Kauppa-Lopo (OUTS-teatteri)
Viikonlopun esitysmaraton alkoi itselläni Kulttuuritalo Sotkussa, jossa nähtiin mikkeliläisen harrastajateatteriryhmä OUTSin versio Minna Canthin klassikosta. Pohjaksi oli valikoitunut Juhani Nuoton dramatisointi Canthin novellista.
Helena Hirvosen esittämä Kauppa-Lopo on vastaansanomaton hahmo: vankilassa erinäisistä rikkomuksista istunut, viinaan menevä, luontainen kauppamies, johon kanssaihmiset suhtautuvat epäilevästi tämän rähjäisen ulkokuoren ja epämääräisen taustansa vuoksi. Silti tämä kuitenkin rientää maisterin lesken, rouva Kortmanin, avuksi, kun saa vihiä tämän aikeista myydä talonsa. Pian käy kuitenkin selväksi miten ennakkoluuloisia ihmiset ovat.
 |
| Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia |
Leena Luostarisen ohjaus oli viihdyttävä ja sopivalla rytmillä etenevä perinteinen klassikkotulkinta. Canthin eloisa ja sävykäs kieli taittui hyvin kymmenpäiseltä näyttelijäporukalta. Pidin erityisesti siitä, että tilanteen kuin tilanteen haltuun ottavan Kauppa-Lopon hahmoa ei paisuteltu liiaksi, eikä Hirvosen roolityössä ollut mitään ylimääräistä yleisön kosiskelua.
Huomioni kiinnittyi esityksessä myös osuvaan tilankäyttöön. Kulttuuritalo Sotkun esitystilaa hyödynnettiin kunnolla myös syvyyssuunnassa, ja tunnelmaa rakennettiin käyttämällä videoita apuvälineenä juonenkuljetuksessa. Kokonaisuutta elävöittävissä videopätkissä, joista vastasi Ismo Funke, oli annos klassista mykkäelokuvien tyyliä, sitä kuitenkaan turhia parodioimatta.
Kauppa-Lopo oli selväpiirteisyydessään ja nautittavuudessaan oikein kelpo avaus omalle festivaaliviikonlopulleni.
Minä rakastin yötä (Kipinät-kuoro)
Jyväskylän teatteritarjontaa tulee seurattua aktiivisesti, mutta jyväskyläläisen Kipinät-kuoron Minä rakastin yötä – pieni kauhumysteerimusikaali ennätti mennä ohitseni, koska esitykset myytiin loppuun hyvissä ajoin. Suuntasin siis odottavaisin mielin Mikkelin Teatterille, festivaalin viralliseen avajaisnäytökseen.
Erika Hastin käsikirjoittama ja ohjaama musikaali on rakennettu jyväskyläläisen Räsynukke-yhtyeen musiikin ympärille. Tarinan kehyksen tarjoaa salaperäinen, hieman kauhua herättävä sirkus, toimien linkkinä vuosien 1906 ja 1944 välillä. Ydinjuoni on kahden nuoren, eri sosiaaliluokkiin kuuluvan naisen, Fridan (Julia Lehtovalo) ja Rauhan (Elina Hokkanen), traaginen rakkaustarina. Vaikka tyylilaji on musikaali kauhumaustein, Hastin teksti ankkuroi tapahtumat tarkasti 1900-luvun alun Suomeen.
Räsynuken kappaleita, joista monet on sanoittanut ja säveltänyt Suvi Uura, kuultiin Kipinät-kuoron perustajan Kaisa Halmemiehen kuorolle sovittamina versioina. Räsynuken musiikkia on luonnehdittu moderniksi kansanmusiikiksi.
 |
| Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia |
Kuoro soi komeasti, ja esityksen äänimaisemaan oli mukava uppoutua. Räsynuken kappaleiden tarinallisuus tarjosi oivallisen maaperän musikaalille. Parhaimmillaan esitys saavutti todella vahvan kokonaistunnelman, johon huomioni katsojana enemmän kiinnittyikin kuin yksittäisiin roolisuorituksiin.
Silke Valkeisen puvustus ja Veera Anttilan maskeeraus onnistuivat myymään itselleni sirkusteemaiset kauhuelementit, jotka suomalaisessa historiallisessa fiktiossa tuntuivat hieman vierailta. Lavalla oli kaikkiaan kymmeniä ihmisiä. Osuva puvustus ja maskeeraus auttoivat osaltaan luomaan lavalle persoonallisen oloisia tyyppejä, eikä mitään harmaata massaa.
Katsojat saivat jännittävän ensikosketuksen esityksen hahmoihin ja salaperäiseen tunnelmaan jo teatterisaliin astuessaan, kun esiintyjiä oli levittäytynyt salin rappusille vastaanottamaan katsojia. Hienoa tunnelman luomista!
Vanhojen kummitustarinoiden tunnelmaa miellyttävällä tavalla henkivä Minä rakastin yötä oli oiva päätös ensimmäiselle festivaalipäivälle.
Skavabölen pojat (Teatteri Akseli)
Antti Raivion 1990-luvun alussa Q-teatterissa ensi-iltansa saanut, sukupolvinäytelmäksi julistettu Skavabölen pojat tuntuu trendaavan harrastajateattereiden keskuudessa, sillä siihen näkyy tarttuneen lähiaikoina useampikin harrastajaryhmä. Myös harvinainen ammattiteatteriversio nähtiin Keski-Uudenmaan Teatterissa loppuvuodesta 2023. Raivion teksti puhuttelee siis edelleen tekijöitä - ja miksei myös katsojia.
Itselleni Raivion klassikko on tuttu paitsi Zaida Bergrothin elokuvaversiona, niin myös Jyväskylän Huoneteatterin tulkintana keväältä 2019. Nämäkään eivät ole enää aivan tuoreessa muistissa. Siispä otin suunnan festivaalilauantain alkajaisiksi Kulttuuritalo Tempoon, jossa päivän ensimmäinen esitys alkoi aamukymmeneltä.
Skavabölen pojat pohjaa tunnetusti Raivion omaan nuoruuteen, johon kuuluivat vanhempien avioero, isän alkoholismi ja äidin mielenterveysongelmat. Näistä aineksista syntyi näytelmä, jossa kaikkea tätä luodataan perheen lasten, veljesten Rupertin ja Evertin näkökulmasta.
 |
| Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia |
Turkulaisen Teatteri Akselin versiossa, jonka ohjauksesta vastasi Kauno Takarautio, veljesten rooleissa nähtiin Vilja Aavikko isoveli Rupertina ja Helmi Henell pikkuveli Evertinä. Aavikon ja Henellin keskinäisissä kohtauksissa riitti energisyyttä ja hyvää tekemisen meininkiä. Omissa silmissäni he tuntuivat alkuun jättävän muut näyttelijät varjoonsa, vaikka esityksen näyttelijäntyö ihan tasalaatuista olikin. Myös Jukka Lahdenveden roolisuoritus veljesten vähitellen alkoholisoituvana isänä jäi mieleen.
Skavabölen poikien hienous piilee siinä, että vaikka näytelmässä käsitelläänkin kipeitä asioita, se sisältää silti lämminhenkisyyttä, ronskiakin huumoria ja lapsuuden pihaleikkien tunnelmaa. Lisäksi näytelmä piirtää ajankuvaa 1970- ja 80-lukujen elämänmenosta Suomessa.
Nyt nähdyssä tulkinnassa Raivion värikäs kieli, jota kuullaan etenkin lapsihahmojen suusta, ja tavoiteltu ajankuva välittyivät hyvin. Siirtyily eri aikatasoilla sen sijaan oli mielestäni ajoittain hieman töksähtelevää. Lisäksi tuntui, ettei Rupertin ja Evertin leikeissään rakentamista mielikuvitusmaailmoista saatu aivan kaikkia tehoja irti.
Esityksen lopussa kuultu Veteraanin iltahuuto resonoi hyvin muun kokonaisuuden kanssa, tarjoten katsojille hetken pysähtyä sulattelemaan näytelmän teemoja.
Huojuva talo (Ykspihlajan Työväen Näyttämö)
Lauantaipäivä jatkui toisella klassikolla, kun Kulttuuritalo Sotkussa virittäydyttiin iltapäivästä kokkolalaisen Ykspihlajan Työväen Näyttämön Jotuni-tulkinnan äärelle. Yleisöön saapui myös presidentti Tarja Halonen, Työväen Näyttämöiden Liiton kunniapuheenjohtaja, seurueineen. Katsomossa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta kyllähän kunniavieraan läsnäolo ruokki osaltaan festivaalitunnelmaa.
Ykspihlajan Työväen Näyttämö tarttui Antti Mikkolan oivaltavaan sovitukseen, jossa Jotunin avioliittoromaanin sukupuoliroolit käännetään toisinpäin. Mikkolan nykyaikaistetussa dramatisoinnissa, jonka hän ohjasi Tampereen Teatteriin 2017, parisuhteen väkivaltainen osapuoli on nainen ja väkivalta kohdistuu mieheen.
Aku-Petteri Pahkamäen ohjauksessa sukelletaan lähisuhdeväkivallan kierteeseen, joka virittyy pikkuhiljaa osaksi Lea (Tarja Hovatov) ja Eero Markun (Kimmo Oikarinen) parisuhdetta. Suhteen alussa hurmaavasta Leasta kuoriutuu todellinen manipuloija ja väkivaltainen narsisti. Eerosta taas tulee suhteen alistuva, jatkuvasti kompromisseja tekevä osapuoli.
Esitys oli rankka ja ravisteleva, asioita ei kaunisteltu tai peitelty, mutta siitä puuttui itsetarkoituksellinen rankistelu. Katsojaa ei päästetty helpolla. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt teatteriesityksen, jonka tunnelma olisi ollut näin painostava. Pahkamäen tarkassa ja intensiivisessä ohjauksessa oli sentään pieniä suvantohetkiä, jolloin katsomossa saattoi hieman hengähtää.
Laadukkaasti näytelty, etenkin pääosaparin osalta, ja hienovaraisesti ohjattu esitys oli yksi festivaalin kohokohdista. Yleisö palkitsikin työryhmän ansaitusti seisaaltaan annetuin aplodein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti