Arakhne (& Espoon teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Espoon Teatteri

Olen varsin kiinnostunut nykyteatteriesityksistä, mutta niiden kohdalla joudun enemmän miettimään, miten lähestyä niitä kirjoittajana. Espoon teatterin Arakhnen kohdalla päätin hieman pohtia, miten sen kohdalla toteutuu muutamat Espoon teatterin taiteellisen johtajan Jussi Sorjasen syksyllä julkaistussa haastattelupätkässä paaluttamat tavoitteet. Teatterin omalla videolla Sorjanen toteaa, että nykynäyttämö voi olla ymmärrettävää, helppoa ja hauskaa, saavutettavaa ja sellaista, että se voi olla suunnattu isolle yleisölle.

Sinna Virtasen ohjaama ja käsikirjoittama Arakhne on ainakin pyritty tekemään niin, että sitä on helppo lähestyä. Katsojaa esimerkiksi valmistetaan kokemukseen kertomalla lavastukseen kuuluvilla valkokankailla nähtävissä alkuteksteissä siitä, mistä pian alkavassa kudontakamppailussa on kyse. Alustus luo jännitystä ja eeppistä tunnelmaa.

Lavalla nähdään kolme kisailijaa showpainin hengessä: Babyface (Karim Rapatti), Heel (Leena Uotila) ja Tweener (Seidi Haarla). Esityksen alkupuoli on hieman hiljaisempaa ja meditatiivisempaa seurattavaa, kun kilpailijat asettuvat kutomaan omille kangaspuilleen. Katkonaisesti esitettävä dialogi tuntuu sattumanvaraiselta. Eri sukupolvia edustavien näyttelijöiden tarkka työskentely ja karisma täyttävät kuitenkin Revontulihallin näyttämön. 

Kuva: Darina Rodionova

Hauskimmillaan esitys on siinä kohtaa, kun Leena Uotilan Heel jää kiinni siitä, että sabotoi Rapattin esittämän Babyfacen suoritusta työpisteelle piilotetulla partakoneenterällä. Alkaa poliitikoille ominainen tyhjä pyörittely ja selittely, jossa anteeksipyyntö jää hyvin vajaaksi. Kenties tämä kohtaus naurattaa, koska se tuntuu niin tutulta. Siinä on toistetun vitsin makua. Uotilan sopivan kuivakka ja eleetön roolisuoritus sopii materiaaliin.

Uotila pääsee myös ääneen monologissa, jossa hän selittää myyttiä hämähäkin synnystä. Kreikkalaisen mytologian jumalatar Pallas Athene haastoi taitavaksi tiedetyn kutojan Arakhnen kudontakilpailuun, jonka hävittyään muutti rangaistuksena Arakhnen hämähäkiksi.

Esitys saa loppua kohden ytyä, kun ilmaisu siirtyy fyysisempään suuntaan, samalla kun kerronnassa hyödynnetään voimakkaita ääniä ja valaistusta. Johanna Ulfsakin komea puvustus ja Erno Aaltosen minimalistinen lavastus ja tehokas valaistus sekä tehosteet tekevät esityksestä visuaalisesti kiinnostavan.

Yllätyksellisyys on yksi esityksen valteista. Virtasen ohjaus pitää katsojan kiinnostuneena siitä, mitä seuraavaksi on luvassa, vaikka esityksen tempo on ajoittain korostetun hidas.

Kenties perinteisempään teatteriin tottuneena jään hieman kaipaamaan selkeämpää punaista lankaa siitä, mitä tässä haluttiin sanoa. En silti väittäisi esitystä erityisen vaikeaksi, sillä siinä riittää tarttumapintaa. 

Arakhne on käsittääkseni täyttänyt katsomoja pitkin syksyä, mikä kertoo hyvää teatteriyleisöistä. Toivottavasti katsojat löytävät laadukkaiden nykyesitysten pariin jatkossakin, niin Espoossa kuin muualla. 

*Katsoin esityksen 27.9.2025

Ylpeys & ennakkoluulo* (*tavallaan) (Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Jane Austen (1775–1817) kuuluu monien suosikkikirjailijoihin. Brittikirjailijan kepeiksi ja tarkkanäköisiksi luonnehditut säätyläiskuvaukset ovat tulleet tutuiksi myös lukuisina elokuva- ja tv-sovituksina.

Tampereella Suomen kantaesityksensä saava Isobel McArthurin laatima näytelmäsovitus Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tuo uutta kulmaa Austenin tunnetuimpaan teokseen. Tuttua tarinaa Bennetin sisarusten naimakaupoista tuuletetaan nostamalla palvelusväki kertojan rooliin.  

Esitys toteutetaan viiden naisnäyttelijän voimin humoristisella, jopa parodioivalla otteella. Nopeita, hyvin toteutettuja roolivaihtoja riittää. Lavalla nähdään Kristiina Hakovirta, Emmi Kaislakari, Maija Rissanen, Karoliina Vanne ja Eriikka Väliahde.  

Kuva: Kari Sunnari

Viiden sisaruksen tarinassa päähenkilöksi nousee toiseksi vanhin sisar Elizabeth (Väliahde), johon itsestään ylpeän ja ylimielisen vaikutelman antava yläluokkainen herra Darcy (Rissanen) tarinan edetessä rakastuu. Rissasen roolisuoritus alkuun korostetun viileänä ja niukkasanaisena Darcyna onkin yksi esityksen kohokohdista. Kerrassaan mainion hauska ilmestys aurinkolaseissaan. 

Esityksen irrottelevaa otetta korostivat laulukohtaukset, joissa lauletaan vanhempaa kotimaista popmusiikkia. Biisikattauksessa kuultiin esimerkiksi Aikakonetta, Gimmeliä ja Maija Vilkkumaata. Biletunnelma tuntui tarttuvan mukavasti katsojiin myös lauantain iltapäivänäytöksessä. Koko näyttelijäkaarti laulaa ja tanssii mallikkaasti. 

Musiikki täydentää ja tukee tarinaa, joten olikin oleellista, että kuultavaksi saatiin suomenkielisiä kappaleita eikä brittiläisiä bile-anthemeita. Käsiohjelmasta harmillisesti puuttuu lista esityksessä kuultavista kappaleista, eikä biisivalintoja voi näin ollen ruotia kattavasti jälkeenpäin. 

Kuva: Kari Sunnari

Laura Mattilan ohjaama esitys viihdyttää mukavasti yli kaksi- ja puolituntisen kestonsa ajan. Nauroin useammassa kohtauksessa ääneen, esimerkiksi sille, että sisarusten isästä, herra Bennettistä, nähtiin vain nojatuolin takaa nouseva tupakansavu. Samoin yllättävä kiroilu nauratti, kun Väliahde pudotteli muutamat tarkoin ajoitetut v-sanat Elizabethin roolissa.

Hilpeän hullutteleva tunnelma vei mennessään. Myy Lohen suomennos kuulostaa hyvältä.  Alisha Davidowin suunnittelema ketterä lavastus tarjoaa näyttelijöille värikkään ympäristön temmeltämiseen. Esityksen visuaalinen ilme miellytti silmää ja lisäsi panoksensa esityksen kevyeen ja humoristiseen tunnelmaan.

Esitys ei kuitenkaan kadota viihteen alle klassikon vakavampia teemoja, vaan Austenin aikainen naisten asemaan liittyvä taloudellinen epävarmuus ja sosiaaliset odotukset tulevat selväksi.

Palvelusväen aseman olisin toivonut saavan paremman käsittelyn. Nyt palvelusväki on esillä, mutta ei paljoakaan äänessä liittyen omaan asemaansa. Ehkä näytelmäkirjailija halusi välttää liiallisen saarnaavuuden komediallisessa näyttämökappaleessa?

Katsoin esityksen 4.10.2025

Ote melkein piti (Teatteri Siperia/Tampereen Työvän Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa Teatteri Siperian, tamperelaisen ammattiteatterin, 20-vuotista taivalta kuin uusi kotimainen kantaesitysnäytelmä. Veera Tyhtilän käsikirjoittama ja Tuomas Rinta-Panttilan ohjaama Ote melkein piti toteutetaan yhteistuotantona Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Esityspaikkana toimii TTT:n tunnelmallinen Kellariteatteri.

Esitys tapahtuu luennon kontekstissa, jossa aiheena on lastensuojelun nykyinen tila. Luennoitsijana toimii sosiaalityöntekijä Jake (Tuukka Huttunen), joka kertaa esimerkkitapauksena Annin (Milla Tissari) vaiheita. Annista tulee lasten- ja nuorisokodin asiakas ensimmäistä kertaa kuusivuotiaana. Luento antaa esitykselle selkeän rakenteen ja perustelee aikahypyt, joita videoprojisoinnin avulla katsojalle havainnollistetaan.

Esitys rakentuu siis Annin ja Jaken kohtaamisista vuosien varrella. Tästä piirtyy katsojalle kuva siitä, millaista lastensuojelun arki kaikkine haasteineen voi olla. Tarkan näyttelijäntyön merkitys korostuu, kun lavalla on näyttelijöitä vain kaksi. 

Huttunen ottaa lavan ja katsojat haltuun vakuuttavasti esityksen ensimetreiltä alkaen. Paljon on kuitenkin Tissarin harteilla tämän esittäessä Annia pikkutytöstä nuoreksi aikuiseksi, onnistuen ikäkausiin liittyvistä muutoksista huolimatta tekemään eheän suorituksen. Itse ainakin uskoin Tissarin roolisuoritukseen pelokkaasta pikkutytöstä kapinoivaksi ja pahoinvoivaksi teini-ikäiseksi. Yksi erityisimmistä viime vuosina näkemistäni roolisuorituksista.

Kuva: Kari Sunnari

Tyhtilän käsikirjoitus on tiivis ja melko viitteellinen, jolloin Annin tarina taustalla jää osin katsojan mielikuvituksen varaan. Käsikirjoitus pudottelee kuitenkin sen verran yksityiskohtia poimittavaksi, esimerkiksi mahdolliseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyen, ettei katsoja jää aivan ulkopuoliseksi. Tyhtilä ja Rinta-Panttila luottavat katsojan tarkkaavaisuuteen.

Esitys pistää pohtimaan lastensuojelun ammattilaisen roolia, luottamuksellisen suhteen rakentamista vuosien kuluessa sekä niitä hetkiä, jolloin ammatillisen roolin rajat meinaavat hieman hämärtyä. Huttusen roolisuoritus tavoittaa sosiaalityön monet nyanssit.

Ote melkein piti ei ole katsomiskokemuksena helpoimmasta päästä, siinä ollaan rankkojen aiheiden äärellä, ja se ravistelee katsojaa. Esitys pitää sen verran tiukasti otteessaan, että onkin oivallinen ratkaisu, että se esitetään ilman väliaikaa, jolloin esityksen tavoittama vahva tunnelataus ei pääse katkeamaan.

*Katsoin esityksen 9.10.2025

Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset (Kansallisteatteri)

*Mainos/Lippu saatu Kansallisteatteri

Tiina Puumalaisen ohjaama ja yhdessä Hanna Suutelan kanssa käsikirjoittama Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset tuli ensi-iltaan jo huhtikuussa. Suomalaisen teatterin historiasta kiinnostuneena päätin suunnata katsomoon nyt syyskauden puolella. Puumalaisen ja Suutelan kirjoittama komedia sijoittuu vuoteen 1902, joka oli Kansallisteatterin avajaisvuosi. Tapahtumien keskellä, monien taiteilijoiden ympäröimänä, hyörii Juha Variksen sopivan suurieleisesti esittämä teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom.

Historiaa käsittelevässä esityksessä keskittäminen on tärkeää, ja tässä tarkka rajaus toimii oivallisesti. Katsoja temmataan mukaan seuraamaan Kansallisteatterin avajaisnäytökseen liittyvää tapahtumasarjaa. Keskeinen hermostuneisuuden lähde teatterintekijöiden keskuudessa on sensuuria valvovan viranomaisen viipyvä päätös siitä, saadaanko avajaisesitys pitää suunnitellusti. Esitys muistuttaa, että Suomessa oli Venäjän vallan alla 1900-luvun alussa vielä ennakkosensuuri käytössä. 

Kuva: Stefan Bremer

Esitystä katsoessa mieleen palasi Juha Hurmeen KOM-teatterissa 2019 esitetty Making of Lea, jossa oltiin suomalaisen teatterin alkuvaiheissa vuodessa 1869, ja jossa yksi päähenkilöistä oli nuori Kaarlo Bergbom. Tämän saattoi siis katsoa eräänlaisena jatko-osana Hurmeen näytelmälle, jonka tapahtumiin tässäkin viitattiin mainitsemalla Charlotte Raa, ruotsalainen näyttelijä, joka esitti pääroolin Aleksis Kiven Leassa, vaikka ei puhunut suomea.

Siinä missä Hurmeen Making of Lea löi muistikuvieni mukaan aiheen käsittelyn enemmän leikiksi ohjaajalleen tyypilliseen tapaan, sisältää Puumalaisen ja Suutelan näytelmä koomisesta pohjavireestä huolimatta myös vakavampiakin hetkiä. Yksi esityksen keskeisistä näkökulmista on nostaa teatterihistorian naisia esiin, esimerkiksi Kaarlon sisar Emilie Bergbom, joka toimi teatterijohtajana veljensä rinnalla. Erityisen koskettava oli hetki, jossa Sari Puumalaisen esittämä Emilie pohtii pitkän teatteriuran tehneenä sitä, kuka hän olisi teatterityön ulkopuolella.

Hauskaa ja mielenkiintoista oli seurata kahden teatteridiivan, Ida Aalbergin (Maria Kuusiluoma) ja Kaarola Avellan (Paula Siimes), keskinäistä nokittelua. Ilmeikäs ja ilmaisuvoimainen oli myös Kansallisteatterissa debyyttinsä tekevä Linnea Leino aloittelevan nuoren näyttelijän roolissa. Leinon esittämä Amanda tuo tuoreempaa näkökulmaa todellisten historiallisten henkilöiden rinnalle, haluten tulkita omalla tavallaan uusia tekstejä, kuten Strindbergiä, eikä vain astella aiempien teatterisuuruuksien jalanjäljissä.

Kuva: Stefan Bremer

Esitys on tasaisen viihdyttävä, sisältäen nokkelia repliikkejä, mutta mikään kuoliaaksinaurattaja se ei ole. Parhaat hörähdykset itselleni tarjosi Variksen esittämän Bergbomin ja tämän assistentin, Carl-Kristian Rundmanin esittämän Jalmari Finnen, yhteispeli, molempien hassutellessa leikkisästi rooleissaan.

Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset ei kerro ainoastaan Kansallisteatterin historiasta, vaan myös teatterista ja sen tekemisistä yleisesti. Erityisen säväyksen itselleni katsojana  antoi se, että näytelmän tapahtumat oli sijoitettu kokonaisuudessaan Kansallisteatteriin, jolloin tulin paremmin tietoiseksi siitä, että niin tässä katsotaan esitystä yli 120 vuoden takaisista tapahtumista, juuri tässä nimenomaisessa teatterissa, jossa nämäkin taiteilijat aikoinaan työskentelivät. Välimatka katsojan ja historian välillä ei ehkä kokonaan kadonnut, mutta pieneni nautittavalla tavalla.

Katsoin esityksen 27.9.2025

Kuva: Stefan Bremer