Helene (Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/Lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Kiinnostus Helene Schjerfbeckin tuotantoa ja elämää kohtaan tuntuu kasvaneen aivan viime vuosina. Tästä hyvänä esimerkkinä on muutamien vuosien takainen Ateneumin Schjerfbeck-näyttely Maailmalta löysin itseni, joka nousi kävijämäärältään Ateneumin kaikkien aikojen suosituimmaksi näyttelyksi.

Ei siis ihme, että Tampereen Työväen Teatteri päätti tuoda taiteilijan isosti näyttämölle. Pohjan TTT:n Helene-esitykselle on antanut Rakel Liehun samanniminen romaani, joka ilmestyi vuonna 2003.

Romaanin tunteville Miko Jaakkolan ohjaama ja Helenan Kallion käsikirjoittama esitys tuntuu ainakin siltä osin tutulta, että tässäkin hypitään Helenen elämän aikajanalla hieman yllättävälläkin tavalla, tajunnanvirtamaisesti. Ratkaisu on perusteltu, sillä wikipediamainen elämänkaaren läpijuoksu ei ole erityisen kiinnostavaa. Esityksen kehyksenä toimii elämänvaihe 1900-luvun alkupuolella, jolloin Helene (Maiju Saarinen) eli leskiäitinsä Olgan (Minna Hokkanen) omaishoitajana Hyvinkäällä. 

Kuva: Kari Sunnari

Maiju Saarinen tekee paljon vastoinkäymisiä elämässään kohdanneen taiteilijan roolin tarkasti, liikoja dramatisoimatta. Saarisen roolisuorituksesta piirtyy esiin vahvasti tunteva ja luomiskykyinen taiteilija. Muut roolisuoritukset tukevat Saarista sopivasti, esimerkiksi Hokkanen äitinä, tuoden esitykseen hieman huumoriakin, sekä Riikka Papunen Helenen taiteilijaystävänä Maria Wiikinä.

Suurellakin näyttämöllä voi näytellä ilman liioittelevia eleitä. Tämän olivat sisäistäneet myös Janne Kallioniemi, Samuli Muje, Nicklas Pohjola ja Saska Pulkkinen, jotka tekivät isompia ja pienempiä miesrooleja läpi esityksen.  Myös Olga Lepistö antaa osuvan panoksensa esitykseen nuoren Helenen roolissa.

Istuin katsomon takaosassa, jolloin näyttelijäsuorituksia enemmän huomioni kiinnittyi esityksen yleisilmeeseen. Tinde Lappalaisen lavastus- ja pukusuunnittelu, Janne Teivaisen valo- ja videosuunnittelu sekä Jarkko Tuohimaan äänisuunnittelu loivat miellyttävän katsomiskokemuksen, jossa eri elementit olivat harmonisessa sopusoinnussa. Suuret, kohtausten mukana vaihtuvat heijastukset Schjerfbeckin taideteoksista olivat hyvin mietitty osa kokonaisuutta, tuoden esitykseen konkreettista taiteen läsnäoloa.

Miko Jaakkola työryhmineen onnistuu avaamaan näkymiä suomalaisen kuvataiteen ikonisen hahmon mielenmaisemaan.

*Katsoin esityksen 3.10.2025

Väylä (Teatteri Jurkka)

*Mainos/lippu saatu Teatteri Jurkka

Ohjaaja Mikko Roiha palaa jälleen Lapin sodan käsittelyyn. Muutama vuosi sitten hän dramatisoi näyttämölle Tommi Kinnusen romaanin Ei kertonut katuvansa. Siinä seurattiin saksalaisten matkassa Norjaan lähteneiden naisten kitkerää kotiinpaluuta halki Lapin. Usean teatterin yhteistuotantoa esitettiin eri puolilla Suomea.

Nyt vuorossa on monologisovitus Rosa Liksomin teoksesta Väylä, jossa kuvataan Lapin sodan syttymisen liikkeelle pistämää nuoren tytön evakkomatkaa Ruotsiin. Liksomin teksti yhdistelee taitavasti sodan ajan tapahtumien kuvausta ja kasvukertomusta.

Lehmiä paimentavaa tyttöä esittää Ella Mettänen, joka vaikuttaa jo esityksen ensi hetkistä alkaen nappivalinnalta tähän rooliin. Tornionjokilaakson murre taittuu ilmeikkäästi ja vakuuttavasti Mettäseltä.

Kuva: Juho Uusitalo, 2025

Erityistä tarkkaavaisuutta esitys toki kysyy katsojaltaan. Parituntinen väliaikoineen on kohtuullisen pitkä kesto monologille. Mettäsen näyttelijäntyö ja ilmaisu on kuitenkin niin eläväistä, että se vie parhaimmillaan totaalisesti mennessään. Syntyy vaikutelmia eri hahmoista ja tapahtumista keskellä kaoottista tapahtumasarjaa. Seassa on myös Liksomin teksteille ominaista rujoa huumoria.

Roihan ohjaus ja dramatisointi kulkee luontevasti katsojaan luottaen. Muutamassa kohdassa piti hieman miettiä, että missä tarina nyt kulkeekaan, mutta tämä saattoi olla omaa tarkkaamattomuuttani.

Roihan tuotannolle ominainen niukka lavastus, josta hän vastaa itse, Rosa-Maria Perän pukusuunnittelu ja Jani Rapon äänisuunnittelu tukevat Mettäsen ilmaisua, mutta eivät vedä huomiota puoleensa.

Ella Mettänen on nostettu yhdeksi sukupolvensa merkittävimmistä näyttelijöistä, mistä osoituksena on viime kesänä myönnetty Olavi Veistäjän rahaston tunnuspalkinto. Väylä osaltaan todistaa, että hypelle löytyy katetta.

Katsoin esityksen 2.10.2025

Mustapukuinen nainen (Seinäjoen kaupunginteatteri)

*Mainos/lippu saatu Seinäjoen kaupuginteatteri

Mustapukuinen nainen kuuluu tukevasti englantilaiseen kauhukertomusten perinteeseen. Susan Hillin 80-luvulla julkaistu romaani on tullut suurelle yleisölle tutuksi niin elokuvaversioina kuin myös Stephen Mallatrattin teatterisovituksena. Näytelmä kuuluu Lontoon West Endin pitkäaikaisimpiin esityksiin. Sitä esitettiin vuosina 1989–2023.

Vaikka teatterisovitusta on vuosien varrella esitetty Suomessakin eri teattereissa, itselleni Seinäjoen kaupunginteatterin versio oli ensimmäinen näkemäni. Odotukset olivat siis sopivan jännittyneet tämän kohdalla.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat pieneen, vanhaan teatteriin 1900-luvun alkupuolen Englannissa. Arthur Kipps (Esa Ahonen) haluaa saada kerrotuksi menneisyydessään kokeman kauhistuttavan tapahtumasarjan. Tässä häntä avustaa nuori näyttelijä (Tomi Turunen).

Kippsiä on vuosikaudet vaivannut salaperäinen mustapukuinen nainen, johon hän törmäsi ensimmäistä kertaa ollessaan asianajajana työtehtävissä, hoitamassa erään kuolinpesän asioita.

Ohjaaja Jermo Grundström on saanut todella hyvin kiinni tekstin sävyistä ja vivahteista. Tässä ollaan suullisesti kerrotun tarinan äärellä, jota näyttelijät herättävät eloon. Rytmi ja ajoitus ovat tällaisessa maalailevassa esityksessä erityisen tärkeitä.  

Kuva: Jukka Kontkanen

Ahonen ja Turunen selviytyvät kunnialla haasteesta, jonka suuri tekstimäärä näyttelijöille asettaa. He onnistuvat ruokkimaan ainakin tämän katsojan mielikuvitusta tavalla, joka kuuluu kauhukertomusten luonteeseen. Hahmojen kokema kauhistuneisuus tarttuu esityksen edetessä katsojaan.

Riikka Aurasmaan lavastus- ja pukusuunnittelu luovat Elissa-näyttämölle uskottavaa epookkia.  Vaikka lavastus onkin melko minimalistinen, niin myös pienillä yksityiskohdilla, kuten vaikkapa ajankuvaan sopivilla elokuvajulisteilla, saadaan katsojat sisään näytelmän tapahtuma-aikaan ja paikkaan. Pidin siitä, miten näytelmään liittyvää rekvisiittaa löytyi jo lämpiön puolelta.

Lauri Virkkalan valosuunnittelu ja Riku Metsä-Ketelän äänisuunnittelu osuvat kohdilleen. Tunnelman luonnissa näillä on aivan keskeinen merkitys. En havainnut yli- tai vikalyöntejä kummankaan elementin käytössä.

Onko näytelmän legendaariselle maineelle katetta? Ehdottomasti. Mustapukuinen nainen on oivaltavasti teatterin kielelle ajateltu kokonaisuus, jossa on tiettyä ajattomuutta. Alkupuolen alustuksen jälkeen esitys vetää mukaansa, saaden katsojan seuraamaan tiiviisti kertomuksen etenemistä. Mysteerin tuntu ja kauhuelementit viehättävät edelleen.

*Katsoin esitysen 4.12.2025