Musikaalikonsertti: Myrskyluodon Maijasta Momentumiin (Tampereen Työväen Teatteri)

Kuva: Kari Sunnari

Mainio oivallus Tampereen Työväen Teatterilta sisällyttää kevään ohjelmistoon musikaalikonsertti, lajityypin ystäviä piristämään. Kestoltaan reilu kaksituntinen konsertti koostui Tampereen Työväen Teatterissa kantaesitettyjen kotimaisten musikaalien kappaleista, joita tulkitsi laaja, yli kymmenpäinen joukko TTT:n näyttelijöitä. Konsertti koettiin Eino Salmelaisen näyttämöllä. 

Konsertti tarjosi oivallisen tilaisuuden muistella vuosien varrella koettuja teatterielämyksiä sekä kiinnostua ja saada hieman makua musikaaleista, joita ei ole itse päässyt kokemaan. 

Yksi tällainen välähdys musikaalista, jota en ole nähnyt, oli toisella puoliajalla kuultu kappale Kaikki ilo musikaalista Anna Liisa. Kappaleen esitti Petra Ahola. Minna Canthin klassikon ollessa tuttu, kappaleen tunnelmaan sujahtaminen ei ollut hankalaa. Tämän musikaalin, joka juhlisti Työviksen 110-vuotista historiaa vuonna 2011 ja jonka musiikista vastasi Hehkumo-yhtye, haluaisin jonain päivänä ehdottomasti kokea.

Konsertin suunnittelusta vastasivat säveltäjä ja kapellimestari Eeva Kontu, dramaturgi Hanna Suutela ja näyttelijä Petrus Kähkönen, joka myös ohjasi konsertin. Kokonaisuus tuntui hyvin mietityltä, etenkin esitettävien laulujen ajoittainen teemoitus. Esimerkiksi Tampere-aiheisten laulujen kokoelma musikaaleista Tytöt 1918 ja Viita 1949 tarjosi tamperelaisyleisölle historian siipien havinaa.  

Eeva Kontun johtamassa yhtyeessä soittivat Paavo Malmberg, Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund ja Tony Sikström.

Juontovastuut vaihtelivat useamman näyttelijän kesken, mikä toi mukavaa vaihtelua konsertin kulkuun. Juonnoissa taustoitettiin musikaalikappaleita informatiivisesti, mutta sopivan tiiviisti, eikä luennon tuntua päässyt syntymään.

Yllätyin, miten nopeasti ilta tämän konsertin parissa meni. Pidempäänkin olisin viihtynyt näitä musikaalikappaleita ja tulkitsijoita kuunnellen, mutta ajoissa lopettaminen on sekin taitolaji.

Katsoin esityksen 12.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

School of Rock (Tampereen Työväen Teatteri)

Meinasin mennä vanhanaikaiseen ja ajatella, että koska reilun 20 vuoden takainen komediaelokuva School of Rock on itselleni tuttu, niin tarvitseeko minun nähdä siitä musikaaliversiota teatterin lavalla? Musikaalifanien ja kriitikoiden kiittävät, paikoin jopa ylistävät kommentit kuitenkin lisäsivät mielenkiintoani tätä Tampereen Työväen Teatterin produktiota, jonka ensi-ilta oli syyskuussa 2024, kohtaan ja päätin mahduttaa sen kevään kalenteriin. Oikea päätös!

Andrew Lloyd Webberin säveltämän ja Julian Fellowesin käsikirjoittaman musikaalin juoni noudattelee pääpiirteissään Richard Linklaterin ohjaaman elokuvan sopivan kreisiä juonta. Rock-tähteydestä unelmoiva, ystävänsä nurkissa norkoileva Dewey Finn päätyy valeopettajaksi hienostuneeseen yksityiskouluun. Alakouluikäisten lasten opettaminen alkaa maistua eri tavalla, kun hän hoksaa, että lapsista voisikin koulia rokkaavan kokoonpanon bändikisaa varten.

Elokuvaversiossa Deweyn roolissa nähtiin Jack Black, yhdessä uransa keskeisimmistä ja onnistuneimmista rooleista. Muistan, kuinka elokuvasta innostuivat, juurikin Blackin vuoksi, sellaisetkin elokuvan ystävät, jotka eivät juurikaan koko perheen popcorn-viihteestä välitä. 

Kuva: Kari Sunnari

Jaakko Wuolijoki hyppäsi siis Deweyn roolissa suuriin saappaisiin ja sai tehtäväkseen täyttää Työviksen suuren näyttämön koomisella, rokkaavalla energialla. Hän suoriutuu rakastettavan rentun roolissaan loistavasti. Wuolijoen koominen ajoitus on kohdillaan erityisesti kohtauksissa, joissa bändihanketta täytyy peitellä oppilaitoksen rehtorin Rosalie Mullinsin (Anne-Mari Alaspää) valvovalta silmältä.

Esityksen ohjaaja Samuel Harjanne on saanut koulittua musikaalissa esiintyvät lapset laulamaan, näyttelemään ja rokkaamaan lavalla taitavasti. Vajaan kolmen tunnin esityksen läpi vieminen ei ole mikään pikku juttu, mutta se tuntui menevän vaivattomasti näiltä nuorilta. Yleisö palkitsikin heidät pitkin esitystä äänekkäästi suosiota osoittaen.

Andrew Lloyd Webberin säveltämä musiikki on omiin korviini laadukasta ja perusvarmasti rokkaavaa, sopien hyvin tällaiseen sujuvaan koko perheen musikaaliviihteeseen. Hyvää fiilistä ja energiaa riitti näyttämön täydeltä. Innostus välittyi katsomoon asti, ja yleisö rokkasi mukana etenkin loppupuolella.

Energinen ja humoristinen musikaali muistuttaa omien mielenkiinnon kohteiden seuraamisen tärkeydestä ja ryhmätyön merkityksestä. Kun bändissä erilaiset persoonat, erilaisilla vahvuuksilla, pelaavat hyvin yhteen, on lopputulos enemmän kuin osiensa summa. Ei hassumpi sanoma yksilöä korostavassa ajassamme.

Katsoin esityksen 8.2.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Kari Sunnari

Macbeth (Turun kaupunginteatteri)

Shakespearen klassikot kiinnostavat itseäni aina. Kun huomasin Turun kaupunginteatterin tuovan ensi-iltaan Macbethin, jonka ohjauksesta vastaa Kari Heiskanen ja nimiosassa on Eero Aho, niin tiesin tämän olevan tarjous, josta en voi kieltäytyä.  

Macbeth on Shakespearen suurista tragedioista viimeinen. Päähenkilö on skotlantilainen taistelukentillä ansioinut kenraali Macbeth, jonka vallanhimo saa sytykettä kohtaamiensa noitien ennustuksesta, jossa hänestä povataan Skotlannin kuningasta. Lady Macbeth (Riitta Salminen) yllyttää osaltaan miestään veritekoihin kun otollinen tilaisuus koittaa kuningas Duncanin (Mika Kujala) pään menoksi. Väkivallan tuhoava kierre on valmis alkamaan.

Turun kaupunginteatterin päänäyttämölle on luotu miellyttävän ajaton tulkinta, jossa esitystä ei lavastuksen ja puvustuksen puolesta ankkuroida täsmällisesti mihinkään tiettyyn hetkeen historiassa. Jani Uljaan lavastus ja Tuomas Lampisen puvustus tuovat katsojien eteen maailman, joka on juuri niin jylhä, kolkko ja synkkä kuin odottaa saattaa.  

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Pidin siitä ettei päänäyttämöä ole katsottu tarpeelliseksi täyttää sälällä, vaan lavastus on ketterä ja osuva, tuntumatta kuitenkaan liian riisutulta. Toteutus antaa tilaa katsojan mielikuvitukselle, mitä Shakespearen kieli osaavan näyttelijäkaartin tulkitsemana ruokkii. Heiskasen tulkinnan pohjana toimiva Matti Rossin käännös istuu hyvin näyttelijöiden suuhun.  

Muutamassa kohtauksessa nähdyt taksit ja ensimmäisen maailmansodan sodan aikaiset univormut palauttivat mieleen sellaiset brittielokuvat kuin 1930-luvulle sijoitettu Richard III, jossa nähtiin Ian Mckellen nimiosassa, ja kuuskytlukulainen ensimmäistä maailmansotaa musikaalin keinoin irvaileva Oi! Mikä ihana sota! 

Tunnelman huomaa olevan tässä esityksessä  kohdillaan jo alussa kun kauhuelokuvamaista ja synkän koomista karnevaalitunnelmaa tarjosivat ilkikuristen noitien rooleissa Ulla Koivuranta, Ulla Reinikainen ja Asta Sveholm. 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Nykypoliitikkoihin tai vallitsevaan maailmantilanteeseen ei esityksessä suoraan viitata, mikä on hyvä ratkaisu. Vallan turmelevasta vaikutuksesta kertova näytelmä on nyt mitä ajankohtaisin, ilman että asiaa tarvitsee katsojalle erityisesti alleviivata. 

Eero Aho on auktoriteettihahmojen esittäjänä todella vakuuttava, tehden jälleen tasaisen vahvan suorituksen. Mielenkiintoisimpia hetkiä roolisuorituksessa olivat itselleni ne kohtaukset, joissa Ahon Macbeth yritti vielä ylläpitää uskottavuuttaan, vaikka vilpilliset keinot ja teot olivat jo käyneet katsojalle selväksi. Nämä hetket tarjosivat jonkinlaisia oikeamielisyyden ja suoraselkäisyyden pilkahduksia ennen lopullista moraalikatoa. 

Riitta Salminen Lady Macbethin roolissa ei lainkaan kalpene Eero Ahon rinnalla. Ajoittainen humalaisen esittäminen sujui sopivalla tyylillä ilman ylilyöntejä, tuoden mielenkiintoista kierrettä tähän lähtökohtaisesti armottomaan hahmoon. 

Heiskasen ohjaama Macbeth on helpommin lähestyttävä ja hieman klassisempi Shakespeare-tulkinta kuin esimerkiksi Janne Reinikaisen taannoinen Macbeth-sovitus Kansallisteatterissa ja vähemmän kikkaileva kuin Paavo Westerbergin Hamlet-ohjaus Turussa. 

Heiskasen ohjauksen selkeälinjaisuus ja ajoittainen vauhdikkuus saattavat houkutella yleisöön sellaisiakin katsojia, jotka yleensä jättävät väliin tämän kaliiberin klassikot. Parhaassa tapauksessa Macbethin synkkä ja jännittävä tunnelma innostaa nuorempaakin yleisöä tutustumaan lisää Shakespearen klassikoihin.  

Katsoin esityksen 7.2.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Otto-Ville Väätäinen 

Pettymyksen anatomia (Teatterikone)

Kuva: Teatterikone

Teatterikoneen ja JKO-teatterikoulutuksen yhteistyöproduktiona nähtiin loppuvuodesta 2024 näyttämösovitus Petter Kukkosen muistelmista Pettymyksen anatomia. Esityspaikkana toimi Kulttuuritalo Villa Ranan Paulaharjun sali, jossa tämä jyväskyläläinen ammattiteatteri on toiminut viime vuodet.

Kukkonen teki kymmenvuotisen valmentajauran Suomen yhdistetyn hiihdon maajoukkueen päävalmentajana, mutta ehti ennen sitä valmentaa myös Viron yhdistetyn maajoukkuetta useamman vuoden.

Itse en ole juurikaan talviurheilua seurannut, mikä ei oikeastaan esityksestä nauttimista haitannut, vaan päinvastoin pieni tietämättömyys piti jännitystä hyvin yllä, kun Kukkosen uran käänteet eivät olleet tuoreessa muistissa. Toki elämäkerrallisessa näytelmässä käytiin paikoin useitakin hahmoja ja tapahtumia läpi hieman pikakelauksella, lähinnä alkupuolella, mutta esitystä oli näissäkin kohdissa kohtuullisen vaivatonta seurata.

Aaro Vuotila on jo esityksen ensihetkistä lähtien Petter Kukkosen eli Peden roolissa vakuuttava. Näytelmä alkaa tilanteesta, jossa ollaan Kukkosen puhujakeikalla, aiheena tietenkin miehen ura ja sen tarjoamat opetukset. Vuotilan roolityö rakentuu pienten eleiden avulla, mutta ilmaisusta löytyy myös tarvittavaa intensiteettiä. Näytelmän edetessä piirtyy henkilökuva tavoitteellisesta ihmisestä, voisiko sanoa suorittajasta.

Käsikirjoittamisesta, Kukkosen kirjan pohjalta, ja ohjaamisesta vastasi Ville Kiljunen, Jyväskylän kristillisen opiston teatterikoulutuksen vastuuopettaja. Kiljunen taitaa tämän tyyppiselle elämäkertanäytelmälle ominaiset nopeat leikkaukset ja sujuvat siirtymät.

Itse pidin kuitenkin erityisesti esityksen alkupuolella nähdystä lentokonekohtauksesta, jossa Kukkonen teki matkaa vuoden 2022 talviolympialaisiin Pekingiin. Vuotila ilmensi tässä kohtauksessa hienosti sellaista jännitystä ja hermostuneisuutta, mikä edeltää suurta koitosta. Tässä kohtauksessa oli tilaa tunnelman luomiselle.

Vuotilan roolisuoritusta Kukkosena tukivat osuvasti muut näyttelijät, erityisesti Konsta Leppänen kakkosvalmentaja Jari ”Hiekkis” Hiekkavirran roolissa. Myös JKO-koulutuksen oppilaat heittäytyivät ihailtavasti lukuisiin rooleihinsa. Olin havaitsevinani pientä äänenkäytöllistä arkuutta osalla teatterilinjan oppilaista, mutta sekin katosi esityksen edetessä.

Urheilumaailmaa käsittelevässä näytelmässä on olennaista, miten hyvin se tempaa katsojan mukaansa urheilijoiden edesottamuksiin, riippumatta siitä, onko lopputulos jo selvillä. Tässä onnistuttiin oikein hyvin, esitystä jopa elävöitettiin sopivasti annostellulla aidolla kisamateriaalilla.

Pettymyksen anatomia oli lajissaan mukiinmenevä, sopivan humoristinen ja viihdyttävä esitys eräästä suomalaisen talviurheilun mielenkiintoisista persoonista.

Esitykset olivat 22.11. - 14.12.2024

Katsoin esityksen 4.12.2024

*Näin esityksen pressilipulla

Seili (Seinäjoen kaupunginteatteri)

Seilin saari sijaitsee Saaristomerellä, noin 30 kilometrin päässä Turusta. Vaikka Seilillä on muutakin sairaalahistoriaa, niin erityisesti vuosina 1889–1962 toimineen naisten mielisairaalan osin synkkäkin historia kiehtoo edelleen.

Seinäjoen kaupunginteatterin Seili, joka sai ensi-iltansa syksyllä 2024, on juuri sitä musikaaliteatteria, josta itse helposti innostun. Musikaalinkaan ei tarvitse olla aiheeltaan kevyttä ja koko perheelle sopivaa viihdettä. Tämä on tietenkin lajityyppiä tunteville itsestäänselvyys.

Satu Rasilan ja Mikko Koukin kirjoittamassa, Jussi Vahvaselän säveltämässä ja Pauliina Saloniuksen ohjaamassa teoksessa kerrotaan naiskohtaloista Seilin mielisairaalassa 1910-luvun alusta aina 1960-luvulle saakka. Pohjana ovat toimineet aidot potilaskertomukset, joista on poimittu sopivia aineksia henkilöhahmoihin.

Kehyksen musikaalille muodostaa järjestettyä avioliittoaan pakenevan Sofian (Natalil Lintala) dramaattiset vaiheet, jotka johtavat passitukseen Seilin mielisairaalaan. Lyhyt romanssi kauppamies Johanneksen (Kai Bäckström) kanssa tuo Sofian tarinaan paitsi melodramaattista sävyä, myös ilmavuutta kokonaisuuteen. Johanneksen vaiheita ajoittain seuraamalla teoksessa päästään välillä muihinkin maisemiin, eikä vain jumiteta mielisairaalan tapahtumissa. 

Kuva: Jukka Kontkanen

Seili piirtää johdonmukaisen kuvan siitä, kuinka huonosti naisilla oli oikeuksia ja liikkumatilaa Suomessa vielä 1900-luvun alussa. Yhteiskunnan kannalta hankalat naiset oli mahdollista sulkea mielisairaalaan loppuiäkseen kevyehköin perustein, eikä mielenterveyshäiriöiden hoito ollut kehittynyttä.

Surullisia, eri tavoin koskettavia ja traagisia kohtaloita Seilissä tulkitsivat Lintalan rinnalla osuvasti Heidi Kirves, Inka Reyes ja Riikka Lifländer, joka poikkeuksellisesti esitti Alman roolin näkemässäni vedossa. Kanssapotilaina he muodostivat yhteen hitsautuneen, erilaisista persoonista koostuvan porukan, jolla on lopulta vain toisensa. Musiikin kautta teoksessa pureudutaan sykähdyttävästi vuorotellen potilaiden yksilöllisiin tarinoihin.

Rasilalle, Koukille ja Vahvaselälle tämä on onnistunut paluu historiallisen aiheen äärelle. Seilin ensimmäinen versio nähtiin Turun kaupunginteatterissa 10 vuotta aiemmin, mutta tuolloin kyse oli jukebox-musikaalista, jossa hyödynnettiin kotimaisten naisartistien musiikkia. Nyt kuultava musiikki on kokonaisuudessaan Vahvaselän käsialaa, ja kokonaisuutta on muutenkin uudelleenkirjoitettu. Itse en Turun versiota aikoinaan nähnyt, joten vertailevaa kommentointia ei ole luvassa. 

Kuva: Jukka Kontkanen

Pauliina Saloniuksen ohjaus on selväpiirteinen ja tunnelmallisuutta korostava. Koko lavaa hyödynnetään, ja joukkokohtaukset, joissa musikaalin rytmi ja mukaansatempaavuus mitataan, vakuuttavat. Koreografiasta vastannut Marko Carlsson on siis myös hoitanut työnsä hyvin.

Jani Uljaan lavastussuunnittelu, Lauri Virkkalan videosuunnittelu ja Hannu Raja-ahon valosuunnittelu sointuvat hyvin yhteen, luoden mielenkiintoisia näyttämökuvia. Komeat videoprojisoinnit istuvat hyvin toteutukseen, sillä Seilissä on elokuvallisuutta paitsi kerronnassa nopeiden leikkausten osalta, myös musiikissa. Kevyt lavastus mahdollistaa ketterät kohtausten vaihdot.

Seili on mielenkiintoinen lisä sellaisten teosten jatkumoon, joissa tekijät tarttuvat historialliseen aiheeseen ja kohdentavat katseen haavoittuvassa asemassa olleiden, tässä tapauksessa naisten, kohtaloihin. Tärkeästä aiheesta ei kuitenkaan tarvitse lisäpisteitä antaa tai pyytää, sillä sen verran komeaa teatteria tämä on.

Seilissä on rankoista aiheista huolimatta sellaista läpikuultavaa kauneutta, joka läpäisee katsojan suojaukset ja vie totaalisesti mennessään. Voiko musikaalilta enempää toivoa?

Katsoin esityksen 31.1.2025

*Näin esityksen pressilipulla