Minna Craucher (& Espoon teatteri)

Historiasta kiinnostuneelle katsojalle on erityistä herkkua, kun teatterikappaleen aiheeksi valikoituu kaikille tutun merkkihenkilön sijaan unohdettu, mutta  silti poikkeuksellisen kiinnostava hahmo historian sivuilta. Tällainen on ehdottomasti huijari Minna Craucher, jonka onnistui 1920-luvulla edetä köyhästä ja hieman epämääräisestä taustasta huolimatta Helsingin taiteilijapiireihin ja kirjallisen salongin emännäksi, sekä hieman myöhemmin Lapuan liikkeen varainhankkijaksi.

Minna Craucherin tarinasta syntyi Espoon teatteriin uusi kotimainen musikaali Minna Craucher - Musikaali vallasta ja vallattomuudesta, jonka käsikirjoittajana toimi Aino Pennanen, säveltäjänä Eeva Kontu ja ohjaajana Riikka Oksanen. Sama tekijäporukka työskenteli yhdessä jo aiemmin näyttelijä Miiko Toiviaisen monologiesityksessä Kepeä elämäni. Toiviaisen esiintyessä myös Minna Craucherissa useammassa roolissa, voi musikaalia katsoa eräänlaisena isomman mittakaavan jatkoprojektina tuolle esitykselle. 

Espoon teatterin kantaesitysmusikaalia  seuratessa valkenee nopeasti, miten osaava ja omistautunut näyttelijäjoukko on ottanut Revontulihallin näyttämön haltuunsa ja täyttänyt sen mahtavan innostuneella sekä energisellä meiningillä. Laura Hänninen, Petrus Kähkönen, Jussi-Pekka Parviainen, Roosa Söderholm, Robert Kock ja Miiko Toiviainen tekevät kaikki useita eri rooleja, laulavat ja soittavat itse, erillistä bändiä ei esityksessä kuulla.

Kuva: Darina Rodionova

Kuudesta näyttelijästä peräti viisi esitti vuorollaan Minna Craucheria. Kun musikaalin aiheena on melko tuntematon historiallinen henkilö, josta ei juurikaan ole säilynyt dokumenttiaineistoa, esittäjät ovat vapaita imitaation vaatimuksista. Ratkaisu jakaa Craucherin rooli näin monelle eri esittäjälle toimii yllättävän hyvin. Kyseessä oli kuitenkin hahmo, joka loi nahkansa yhä uudelleen ja uudelleen.

Ensimmäisenä Craucherin roolissa nähtiin Roosa Söderholm, jonka harteilla oli myös esittää valepersoonan syntytarina. Pikkurikollinen Maria Lindell suuntasi vankilasta päästyään Saksaan kotiapulaiseksi. Paremman väen elämää tehtailijan perheen kotiapulaisena tarkasteltuaan ja oppia imettyään hän suuntaa takaisin Suomeen ja aloittaa uuden elämän, teeskennellen rikasta perijätärtä Minna Craucheria. Epäilijöistä huolimatta performanssi meni  sen verran hyvin läpi ainakin alkuun, että se mahdollisti huijarille suhmuroinnin monella eri rintamalla, taloudellista hyötyä tavoitellen.

Täyteen lentoon esitys pääsee, kun Olavi Paavolainen (Miiko Toiviainen) ja muut Tulenkantajat saapuvat Craucherin salonkiin. Suomessa vallinneesta kieltolaista huolimatta salongissa tarjoiltiin alkoholia, mikä oli omiaan houkuttelemaan taiteilijapiirit paikalle.

Esityksestä on vaikea poimia yksittäistä huippua roolisuoritusta. Sen verran johdonmukaista ja laadukasta oli koko ensemblen työskentely, mutta itselleni yksi osuvimmista oli Toiviaisen esittämä Olavi Paavolainen. Paavolaisen roolissa yhdistyy viihdyttävällä tavalla rennon maailmanmiehen, kulttuurimatkailijan ja tyyliniekan elkeet. Musikaalin jälkipuoliskolla roolisuorituksista esiin nousee Petrus Kähkösen sopivalla vimmalla ja uholla esittämä Lapuan liikkeen johtohahmo Vihtori Kosola.

Alkuun hieman särähti korvaan nykynuorten puhekielen englantisanaston laittaminen tulenkantajien suuhun. Ratkaisu kenties teroittaa osalle katsojista, joille kyseinen kirjailijaryhmä ei ole erityisen tuttu, että kyse tosiaan oli oman aikansa kapinallisista, nuorista uuden ajan ihmisistä. Ratkaisu oli myös linjassa esityksen leikillisen luonteen kanssa. 

Kuva: Darina Rodionova

Eeva Konnun säveltämä musiikki vei mennessään kokonaisvaltaisesti. Musiikki oli pop-painotteista, mutta myös muitakin tyylilajeja kuultiin. Näyttelijät pysyivät liikkeessä ja musiikin rytmissä läpi esityksen. Näyttämöltä välittyi sellainen keveyden ja vaivattomuuden tuntu, jonka rautaiset ammattilaiset voivat parhaimmillaan tavoittaa.

Vaikuttavan elämyksen täydensivät Tiina Kaukasen tyylikäs pukusuunnittelu, Ville Mäkelän valosuunnittelu, jonka merkitys erilaisten tunnelmien rakentamisessa korostui, sekä Tinja Salmen oivaltavan ketterä lavastus.

Musikaali osoittautui sopivaksi välineeksi Minna Craucherin tarinan kertomiseen. Esitys ei selittele liikaa Craucherin hahmoa, vaan katsoja saa tehdä omia tulkintojaan hänen motiiveistaan. Musiikki kommunikoi kiinnostavalla tavalla Craucherin tuntoja ja ristiriitaisuuksia. Kurjaa menneisyyttään pakenevan ihmisen mielenmaisema tuodaan hyvin esiin musiikin avulla. 

Historiallinen aihe on esityksessä otettu vakavasti, taustatyö tuntui olevan tehtynä. Historiasta kiinnostuneet pystyivät bongailemaan tuttuja nimiä Mika Waltarista alkaen. Esitys ei siis kertonut vain Minna Craucherista, vaan olennaisesti myös heistä, joiden seuraan Craucher lyöttäytyi, ja 1920-luvun poliittisesta ilmapiiristä Suomessa.

Lyhyesti ilmaistuna, Minna Craucher tarjosi vaikuttavaa ja vetävää, historialliseen aiheeseen pohjautuvaa musikaaliteatteria ketterällä toteutuksella.

Katsoin esityksen 26.10.2024

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Darina Rodionova

Lemminkäisen äiti (Ryhmäteatteri)

Anna Krogeruksen näytelmän Lemminkäisen äiti nimi herättää itsestäänselvästi mielikuvia Kalevalan suuntaan. Nyt ei kuitenkaan seikkailla kalevalaisissa kansanrunoissa, vaan kärjistetyssä nykypäivän todellisuudessa, jossa perheen äiti, Elina Lemminkäinen, ammatiltaan äidinkielen opettaja, yrittää pitää arjen rattaat pyörimässä. Elinan roolin tekee antaumuksellisesti Minna Suuronen.

Aivan helppoa Lemminkäisen arki ei tietenkään ole, kun oma mies, Aku Lemminkäinen (Santtu Karvonen), viettää päivänsä kuntopyörän selässä, suunnitellen siltaa. Aviopari tuntuu olevan vieraantunut toisistaan ja unohtaneen yhteiset tavoitteet.

Perheen pojan Nico Lemminkäisen (Aapo Salonen) haave jääkiekkourasta ei toteutunut, eikä hän ole oikein keksinyt mitään muuta tilalle, joten hän on komeroitunut omaan pieneen asuntoonsa pelaamaan tietokonepelejä päivästä toiseen. Äiti kiikuttaa pojalleen pizzaa.

Näytelmään oman mausteensa tuovat Elinan muistisairas äiti Maire (Marja-Leena Kouki), Karjalan evakko, joka asuu heikkenevästä kunnostaan huolimatta yksin, sekä Elinan oppilas Anastasia (Nana Saijets), joka on paennut sotaa Ukrainasta Suomeen. Heillekin Elina pyrkii tarjoamaan tukea ja turvaa parhaansa mukaan, vaikka aika ja jaksaminen alkavat olla pahasti kortilla.

Kuva: Mitro Härkönen

Ainesten runsaus ei suinkaan syö esityksen intensiteettiä, vaan ohjaaja Eero-Tapio Vuoren ohjaus etenee kovilla kierroksilla. Näytelmän alkupuolella Elinan elämäntilanteen kaoottisuus ja arjen toisteisuus tehdään kuitenkin turhankin yksityiskohtaisesti selväksi. Tämän takomisen tarkoitus hahmottuu katsojalle paremmin näytelmän toisella, huomattavasti rauhallisemmalla puoliajalla.

Näytelmän hahmot tuntuivat ensivaikutelmaltaan hieman kaavamaisilta, mutta kasvoivat näytelmän edetessä kokonaisemmiksi ihmisiksi, joiden edesottamuksia seurasi ja paikoin jopa jännitti mielenkiinnolla.

Näyttelijäntyö on totutun laadukasta ja ryhdikästä, kuten Ryhmäteatterin esityksiltä on oppinut odottamaan. Etenkin vahvat naisroolit, joita tulkitsevat eri sukupolviin kuuluvat näyttelijät, nousevat esiin, mikä ei ole sinällään ihme, sillä äitiydestä muodostuu yksi näytelmän keskeisistä teemoista.

Erityismaininnan näyttelijöistä ansaitsee Marja-Leena Kouki, jonka roolisuoritus koskettaa ja naurattaa. Hienoa nähdä Koukin kaltainen veteraaninäyttelijä näin onnistuneessa roolissa lavalla. Kouki tuo onnistuneesti esiin roolihenkilönsä monet puolet. Muistisairas ei ole koskaan vain sairautensa.

Näytelmää markkinoidaan tragikoomisena triptyykkinä. Mitä osuvinta komiikkaa tarjoaa Juha Kukkonen videolla esiintyvänä parisuhdeterapeuttina, joka toistelee umpikujaan ajautuneelle pariskunnalle kuivan oloisesti kuluneita mantroja. Parisuhdeterapia etäyhteydellä toteutettuna on eräänlainen aikamme kuva sekin. Nämä kohtaukset tuovat katsojalle hyvää taustoitusta Lemminkäisten avioliiton nykytilasta. Kukkosen oivallinen roolityö osoittaa, kuinka meluisamman draaman keskellä rauhallinen ja tarkka esiintyminen voivat osua maaliin mitä parhaiten.

Kuva: Mitro Härkönen

Jäin pohtimaan ukrainalaisen teinitytön, raskauttaan salailevan Anastasian, roolia tarinassa. Oliko kyseessä liian irrallinen osuus muusta kokonaisuudesta tai hieman päälle liimattu yritys olla ajassa kiinni? Mielestäni Anastasia sujahti lopulta melko luontevasti osaksi Lemminkäisten edesottamuksia ja elämää. Hahmo muistutti osuvasti, että sodan jaloista paenneetkin ovat vain tavallisia ihmisiä, omine vahvuuksineen ja ongelmineen. Nana Saijets tavoittaa roolissaan osuvasti kaiken tämän.

Ukrainasta on paennut miljoonia ihmisiä Venäjän aloitettua täysimittaisen hyökkäyssodan helmikuussa 2022. Pidän hyvänä asiana, että tämä näkyy paikoin myös ajankohtaisessa fiktiossa, vaikka Suomeen saapuneiden ukrainalaisten määrä onkin verrattain maltillinen.

Janne Siltavuoren vaikuttava lavastus, joka osaltaan auttoi pääsemään kunnolla esityksen imuun, on kekseliäs Gallen-Kallelan suuntaan nyökkäävä triptyykki, eli kolmiosainen teoskokonaisuus, jossa Elinan ja hänen miehensä, Maire-äidin ja pojan kodit on rajattu kultaisilla kehyksillä. Ne muodostavat kehän, jota Elina näytelmän alkupuoliskon pakonomaisesti kiertää, kunnes tulee aika pysähtyä ja tarkistaa elämän suuntaa.

Ongelmien ratkaisu hieman deus ex machina -henkisesti jakaa varmasti mielipiteitä. Itselleni näytelmän kärjistetty maailma ja Kalevala-viittaukset loivat sellaista tuntua, ettei tässä kuitenkaan aivan arkirealismin piirissä liikuta.

Eikä näytelmän hahmojen ongelmia kokonaan ratkaista, mutta jonkinlaista helpotusta kukin hahmo tuntuu silti löytäneen loppua kohti tultaessa. Toiveikkaalla loppuratkaisulla Krogerus valaa uskoa parempaan tulevaisuuteen ja kenties hieman kehottaa luomaan merkityksiä kaoottisiin aikoihin. Valmiita ratkaisuja ei kuitenkaan ole, vaan jokaisen tulee löytää itselleen ne sopivimmat.

Katsoin esityksen 25.10.2024

*Näin esityksen pressilipulla

Jackie – Tyttö ja kuolema IV (Teatteri Avoimet Ovet)

Teatterin katsojana sitä lähes luontaisesti suuntaa huomionsa tutun ja turvallisen oloiseen ohjelmistotarjontaan, olipa sitten kyse tutuista tekijöistä, tyylilajeista tai näytelmistä. Aika ajoin on kuitenkin hyvä haastaa itseään teatterin kokijana ja suunnata katsomaan jotain omista katselutottumuksista poikkeavaa.

Itselleni tällainen esitys oli Myllyteatterin ja Teatteri Avoimien Ovien yhteistuotantona toteuttama Jackie – Tyttö ja kuolema IV. Kyseessä oli itävaltalaisen kirjallisuuden Nobel-voittajan Elfriede Jelinekin kirjoittama monologinäytelmä, jossa Jacqueline Kennedy, eli Jackie, käy läpi elämäänsä. Kyse on yhdestä Jelinekin prinsessadraamoihin kuuluvista näytelmistä. Teossarjan muissa osissa on aiheina esimerkiksi Lumikki ja Sylvia Plath. Ideana on käsitellä monien tuntemia "prinsessoja", joiden kuolemat ovat tuttuja saduista ja mediasta.

Ohjaajat Maiju Tainio ja Jaakko Kiljunen keksivät kiinnostavan tavan lähestyä Jelinekin tekstin monologimuotoa. Yhden näyttelijän sijaan Jackien roolissa nähtiin Mirva Kuivalainen ja Yuko Takeda. Kuivalainen ja Takeda jakoivat nimikkoroolin repliikit ja näyttämön, toteuttaen tarkasti saumatonta yhteispeliä. Liike ja replikointi olivat hyvin synkassa.

Kuva: Mitro Härkönen

Vaikka Jelinekin teksti ponnistaa historiallisista faktoista, John F. Kennedyn leskenä ja tyyli-ikonina muistettavan Jackien elämästä, kyse ei ole perinteisestä elämäkertanäytelmästä. Teksti ei etene kronologisesti tai ns. juonimielessä kovin johdonmukaisesti.

Teksti piirtää kuitenkin kuvaa siitä, millaista oli olla Yhdysvaltain ensimmäinen nainen 60-luvulla, sisäistettyjen normien ja ulkonäkövaatimusten ristipaineessa. Syntyy vaikutelmia Jackien elämästä, kipeitäkin sellaisia. Esitys pisti pohtimaan näitä feministisiä teemoja myös yleisemmällä tasolla, eikä vain Jackie Kennedyn näkökulmasta. 

Esitys oli aidosti meditatiivinen, saaden rauhoittumaan ja antautumaan Jelinekin tekstin vietäväksi. Ensimmäinen puoliaika, jossa Kuivalainen ja Takeda kävivät Jackien roolissa läpi tämän elämää ja tavaroita, vaati katsojalta pinnistelyä. Tekstin intensiivisyys ja näyttämötoteutuksen seesteisyys tuntuivat alkuun hankalalta yhdistelmältä, sillä tuntui, että tekstissä oli paikoin varsin voimakas lataus, kun taas sen esitystapa oli lähempänä mietiskelevää. Rauhallinen tahti jätti kuitenkin hyvin tilaa katsojalle työstää omia näkemyksiä Jelinekin tarjoamista aineksista.

Kuva: Mitro Härkönen

Toisella puoliajalla näyttämökuva oli muuttunut, ja näyttelijät olivat hautautuneet pressun alle, päät kuitenkin näkyvillä. Nyt oltiin jättämässä jäähyväisiä elämälle ja siirtymässä jonnekin avaruuden pimentoon. Tämä näyttämöratkaisu toi selkeästi esille Jelinekin tekstin eksistentiaalista luonnetta.

Kokemuksena Jackie – Tyttö ja kuolema IV oli hieman haastava, sillä näin tavanomaisesta poikkeava teatterikappale vaati erilaista asemoitumista myös katsojalta. Kunhan esityksen tyylistä sai kiinni, oli kyseessä kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja antoisa teatterikokemus.

Esitykset olivat 30.9. - 1.11.2024 

Katsoin esityksen 25.10.2024

*Näin esityksen pressilipulla

Tuvi toas eli pulu huoneessa (Q-teatteri)

Olen ollut viime vuosina ahkera Viron-matkailija, ja näiden matkojen myötä kasvattanut  kiinnostusta Viron historiaa ja kulttuuria kohtaan. Niinpä innostuin heti, kun alkukesästä Q-teatteri julkisti syksyn ensi-illan olevan virolaistaustaisen Anna Jaanisoon käsikirjoittama ja ohjaama Tuvi toas eli pulu huoneessa.

Päähenkilönä näytelmässä on Anna-Sofia Tuomisen esittämä suomenvirolainen Mari, jonka kokemukset kahden kulttuurin välissä kasvamisesta ja sitä seuranneesta vierauden tunteesta muodostavat esityksen rungon. Näytelmä lähtee kunnolla liikkeelle nykyhetkestä, jossa Mari on raskaana, ja neuvolassa esitetyt kysymykset, jotka liittyvät asuntoon ja arjen turvaverkkoihin, aiheuttavat angstia. Edessä on myös yllättävä käynti maahanmuuttovirastossa, vaikka Mari tuli äitinsä kanssa Virosta Suomeen jo 1990-luvun alkupuolella.

Takaumat Marin lapsuudesta 90-luvun Suomessa lomittuvat taitavasti nykyhetken kanssa. Monet lapsuuden elementit, kuten kaverisyntymäpäivien aiheuttama stressi, ovat tunnistettavia, mutta nyt niistä kerrotaan maahanmuuttajan näkökulmasta. Kokemus on tosiaan hieman erilainen kuin kantaväestöön kuuluvalla, kun mummo meinaa tuoda totutusta poikkeavia tarjoiluja, kuten perunasalaattia Virosta. Etenkään lapsena ei haluaisi erottua porukasta tällä tavoin, vaan sulautua joukkoon.

Kuva: Pate Pesonius

Tuvi toas eli pulu huoneessa tarjoaakin kiinnostavan vastaparin Q-teatterin viime kevään näytelmälle Uuteen nousuun, jossa myös käsiteltiin 90-lukua lasten näkökulmasta. Esitysten painotukset ja teemojen käsittelytapa eroavat toisistaan, mutta lapsuuteen liittyvä huumori osittain yhdistää niitä. Esimerkiksi kohtaus, jossa Mari seuraa nurkasta kaverinsa koomisiin mittoihin kasvavaa pianotuntia, olisi mielestäni istunut molempiin esityksiin.

Näyttelijät, joita on esityksessä neljä, onnistuvat kautta linjan. Anna-Sofia Tuomisen herkkävireinen roolisuoritus Marina kantaa läpi esityksen. Ei voi kuin ihailla, miten Tuominen onnistuu tuomaan esiin roolihenkilön ajatusten ja muistojen painolastin, vaikka kyseessä on suuria eleitä kaihtava suoritus.

Muilla näyttelijöillä on vastuullaan useampia rooleja, joista isoimmat ovat Kate Lusenberg Marin äitinä ja Eeva Mäkinen mummona. Nämäkään roolit eivät jää silkaksi tyypittelyksi, vaikka vaara olisikin, kun kyse on kansallisuuksien eroja käsittelevästä näytelmästä. Olli Riipisen osuvista sivuhahmoista parhaiten jää mieleen napakasti karrikoitu migrin virkailija. Riipisen mainio työskentely eri rooleissa tuo esitykseen viihdearvoja.

Kuva: Pate Pesonius

Annukka Pykäläisen näennäisen yksinkertainen ja ankean harmaa lavastus toi mieleen Roy Anderssonin elokuvat. Arjen komiikkaa henkivä maahanmuuttovirastoon sijoittuva jonotuskohtaus voisi hyvin olla osa jotakin Anderssonin elokuvaa, jossa tavalliset ihmiset yrittävät sinnitellä yhteiskunnan, usein sangen absurdeissa rattaissa.

Anna Jaanisoo, joka on valmistunut kuluvana vuonna Teatterikorkeakoulusta, onnistuu niin käsikirjoittajana  kuin ohjaajana. Kohtaukset vaihtuvat sujuvasti, eikä tarinan kuljetus eri aikatasoilla töksähtele, vaan esityksestä muodostuu hiottu kudelma. Jaanisoo luottaa katsojan havainnointikykyyn, eikä asioita selitetä turhaan puhki.

Kaiken kaikkiaan Tuvi toas eli pulu huoneessa on pienimuotoisuudessaan raikas, vailla turhaa kikkailua ja kohkaamista oleva teatteriesitys, joka avaa katsojalle onnistuneesti näkymiä suomenvirolaiseen kokemusmaailmaan.  

Tämä esitys tunnistettavine hahmoineen varmasti palautuu mieleen, kun seuraavan kerran ylitän Suomenlahden Eckerö Linen lautalla, suuntanani Tallinna kulttuuririentoineen.

Katsoin esityksen 24.10.2024

*Näin esityksen pressilipulla

Sultanaatti (Jyväskylän Huoneteatteri)

Jyväskylän Huoneteatteri ilahduttaa yleisöään  varsin tuoreella kotimaisella näytelmällä. Näytelmäkirjailija Laura Ruohosen Sultanaatin kantaesitys oli Kansallisteatterissa marraskuussa 2022.

Harrastajakenttä ansaitsee kiitoksen ja hatunnoston siitä, että Ruohosen näytelmiä on päässyt Jyväskylässä kokemaan. Jyväskylän Ylioppilasteatteri esimerkiksi esitti Ruohosen näytelmätuotannon keskeisiin teoksiin kuuluvan Kuningatar K:n syksyllä 2018.

Siinä missä Kuningatar K sijoittui 1600-luvun Ruotsiin ja kuningatar Kristiinan hoviin, kääntää Sultanaatissa Ruohonen katseen aiemmalle vuosisadalle eli 1500-luvulle Suleiman I Suuren hallitsemaan Osmanien valtakuntaan. Molempia näytelmiä yhdistää se, että historiallisesta aiheesta huolimatta Ruohonen ei pyri tarkkaan historiakuvaukseen, vaan historia tarjoaa pikemminkin pohjan käsitellä kiinnostavia teemoja.

Jonkinlaisena lukuohjeena katsojalle toimii ohjaaja Jarmo Lintusen alkusanat näytelmän käsiohjelmassa. Lintusen mukaan Sultanaatin voi määritellä aikuisten saduksi, josta löytyy Grimmin satujen julmuuksia.

Sultanaatissa, kuten saduissakin, perusjuoni on yksinkertainen: sulttaani Suleiman "Supi" Suuri (Markus Haapoja) hurmaantuu haaremiorja Rossasta (Anna Penttilä) ja alkaa tämän vaikutuksesta toteuttaa uutta suunnitelmaa tasa-arvoisemmasta valtakunnasta. Hovin totutun marssijärjestyksen kumoaminen ei tietenkään sovi hovin muille vakiintuneille vallankäyttäjille. Tästä seuraa kärjistyvää vastakkainasettelua Rossan ja muun hovin välille.          

Kuva: Jaakko Manninen

Monien satujen tapaan myös Sultanaatissa on näkyvä kertojahahmo, joka johdattelee katsojan näytelmän hullunkuriseen maailmaan. Kertojahahmon virkaa hoitaa venetsialainen vakooja, jonka tehtävänä on laatia raportti havainnoistaan Suleimanin hovissa. Tiina Siitonen vakoojan roolissa on viiksineen ja aksentteineen hauska ja valtavan viihdyttävä ilmestys.

Siinä missä orjatyttö Rossa hurmaa sulttaanin, niin Anna Penttilä Rossan roolissa valloittaa katsojat leikkisällä, rennon oloisella ja samalla kirkkaalla ilmaisulla, johon tulee näytelmän edetessä myös painokkaampia ja vakavampia sävyjä.

Näytelmän alkupuolella Rossan hahmo toimii pirteänä vastakohtana Markus Haapojan esittämälle sulttaanille, jota vaivaa päämäärättömyys ja tylsistyneisyys. Kun sulttaani antaa tilaa uusille ajatuksille, tulee myös hallitsijan olemukseen uutta ryhtiä ja voimaa. Haapojan roolisuorituksessa tämä muutos välittyy katsojalle uskottavasti.

Pääosaparille tarpeellista, komediallista tukea antoivat Marjut Matala Visiirinä ja Jukka Jääskelä tykistöupseeri KP:na. Heidän hallittua, juonikasta ja tiivistä yhteispeliä oli ilo seurata.

Supi Suuren hoviin vipinää ja vilskettä osaltaan toivat myös lavalla nähtävät Anni Muilu, Saga Lähtevänoja, Salka Rauvola ja Sari Villanen. Heistä jokainen nähtiin monessa eri roolissa, muun muassa erinäisinä hoviherroina ja lähetteinä. Roolista toiseen hyppiminen sujui mallikkaasti, lisäten hieman esityksen farssikierroksia.

Kuva: Jaakko Manninen

Ohjaaja Jarmo Lintunen työryhmineen on onnistunut luomaan kokonaisvaltaisen teatterikokemuksen. Ohjaus on tarkkkaa, roolisuoritukset ovat yhtenäisiä, eikä esityksen rytmissä ole moitteen sijaa. Ainoastaan muutamat melbrooksmaiset anarkronismit rikkoivat hieman tunnelmaa, vaikka katsojalle onkin selvää jo esityksen alkupuolelta lähtien, ettei tässä aivan vakavaa epookkia olla rakentamassa.

Sultanaatin näyttämöllepano miellyttää silmää. Huoneteatterin lavaa, jossa riittää syvyyttä, hyödynnetään tehokkaasti. Sirpa Saarenpään puvustuksessa on riittävää väriloistoa, jota osasi odottaa käsittelyssä olevan aihepiirin perusteella.

Kaiken pohjana on tietenkin Ruohosen oivaltava teksti, joka haastaa niin näyttelijät kuin katsojatkin. Dialogia piisaa, paljon viittauksia historiaan, mutta kohtuullisen helposti sulavassa muodossa.

Erityisen kiinnostavan näytelmän Sultanaatista tekee se, että siinä käsitellään vakavia aiheita, kuten historian julmuuksia ja naisten heikkoa asemaa vallan kammioissa, näennäisen kevyesti. Raskaat aiheet eivät välttämättä vaadi osakseen raskasta käsittelytapaa. Historian julmuuksia on myös mahdollista asettaa naurettavaan valoon, kuten Ruohonen tekee.     

 Katsoin esityksen 12.10.2024

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Oulun teatteri)

Syksyisellä visiitillä Ouluun ennätin pistäytymään myös Oulun teatterissa. Katsottavaksi osui pienellä näyttämöllä esitettävä Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, joka oli sovitus ruotsalaisen Liv Strömquistin samannimisestä sarjakuvasta vuodelta 2019. Itselleni Strömquistin teokset eivät ole tuttuja, mutta häntä tituleerataan kustantamon (Sammakko) kotisivuilla feministisen sarjakuvan supertähdeksi, mikä on mainoslauseena varmasti omiaan houkuttelemaan sopivaa kohderyhmää sarjakuvien pariin. 

Esitys lähtee liikkeelle siitä kun sarjakuvataiteilija Liv Strömquist, tultuaan poikaystävänsä jättämäksi, alkaa pohtimaan romanttisen rakkauden haasteita nykypäivänä, tarkoituksenaan työstää aiheesta sarjakuva. Strömquistin rooliin heittäytyi vahvasti Elina Ylisuvanto, toimien koko esityksen kiintopisteenä.

Teatteriesitys, jonka ohjauksesta ja sovituksesta vastasi Ona Korpiranta, vyöryttää katsojan eteen lukuisia esimerkkejä siitä miten rakkautta ja intohimoa on ilmennetty halki historian, populaarikulttuuria unohtamatta. Erityisen herkullinen on kysymys, joka on saattanut tulla monelle edes vähän viihde- ja julkkisuutisointia seuranneelle mieleen, että miksi Leonardo DiCaprio ei kykene sitoutumaan parisuhteeseen? Vastauksia tai ainakin näkökulmia antavat eri aikakausien ajattelijat, kuten sosiologi Eva Illouz (Heli Haapalainen).

Kuva: Kati Leinonen

Karnevalistinen toteutus, jossa ei huumoria säästelty, toimi hyvänä vastapainona esityksen ajoittaiselle tietotulvalle, joka oli itselleni se pieni kompastuskivi. Nimiä ja aikakausia vilisi, kenties jopa liikaakin reilun kahden tunnin esityksen tarpeiksi. Onerva Luoman pukusuunnittelu ja Olivia Pohjolan valosuunnittelu nousivat erityisen tärkeiksi elementeiksi osana hyvin luistavaa toteutusta. 

Ei ole liioiteltua sanoa, että Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan tarjosi katsojalle täyttä tykitystä. Näyttelijät, joita oli esityksessä peräti kymmenen, selviytyivät lukuisista rooleistaan hyvin. Esitys pysyi kaikista erilaisista elementeistä ja kiihkeästä temposta huolimatta kasassa ja yhtenäisenä kuin ihmeen kaupalla. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli vahva työnäyte uransa alussa olevalta Ona Korpirannalta niin dramaturgina kuin ohjaajana. 

Katsoin esityksen 20.9.2024

Elokuvafestivaali: HÖFF 2024

Haapsalun kauhu- ja fantasiaelokuvafestivaali (HÖFF) on 19-vuotisen historiansa aikana ennättänyt tulla tutuksi myös suomalaisille genre-elokuvien ystäville. Vaikka ohjelmiston pääpaino on kauhussa, niin festivaalitarjontaan mahtuu paljon muutakin, yllättäviäkin nimikkeitä ympäri maailmaa.  

HÖFF oli tiivis yhden viikonlopun mittainen festivaali, jonka ensimmäinen näytös pyörähti käyntiin jo perjantai-iltapäivänä ja päätöselokuva koettiin sunnuntaina alkuillasta. Perjantaina ja lauantaina näytökset jatkuivat pitkälle yöhön, joten katsottavaa riitti yhdelle viikonlopulle.

Festivaalin tapahtumapaikkana toimi Haapsalun kulttuurikeskus, jossa elokuvia esitettiin kolmessa salissa, joista pienin, kellarissa sijaitseva sali, toi enemmän mieleen kaveriporukan kerhotilan kuin varsinaisen esitystilan. Festivaalikontekstissa tämä ei ollut lainkaan huono asia, etenkin kun tässä salissa esitettävät elokuvat olivatkin pääasiassa, uutuuksien sijaan, pienemmän porukan kulttikamaa.   

Haapsalun kujilla

Festivaalikävijän näkökulmasta kyseessä oli vaivaton tapahtuma, sillä kaikki esitykset järjestettiin samassa rakennuksessa, mikä teki näytösten välillä sukkuloinnista helppoa. Joitain festivaalin oheistapahtumia, kuten virallinen afterparty perjantaina, olikin keskitetty muualle.  

Oman lisänsä festivaalitunnelmaan toi tietenkin Haapsalun kylpyläkaupungin historiallinen miljöö, jonka maisemissa ja pikkukujilla mielellään käyskenteli pitkin viikonloppua. Mukavan oloisia ravintoloita ja kahviloita tuntui piisaavaan.  

Festivaali järjestettiin 26.-28.4.2024

Chainsaws Were Singing (2024)

Avajaiselokuvaksi oli valikoitunut virolaista indiekauhua, sanan todellisessa merkityksessä. Festivaaliyleisöä hellittiin splatter-komedia-musikaalin maailman ensi-illalla, kun ohjaaja Sander Maranin 10 vuotta työn alla ollut ohjaustyö Chainsaws Were Singing näki viimein päivänvalon. Elokuvan kuvaukset olivat jo vuonna 2013. 

Koska kyseessä on eräänlainen genrehistoriallinen tapaus virolaisen elokuvan historiassa, päätin keskittyä festivaaliraportissani yksinomaan tämän elokuvan käsittelyyn.

Olin ennakkoon hieman epäileväinen elokuvan suhteen, sillä en ole suurin kauhukomedioiden tai splatterien fani. Tarkoituksella kulttikamaksi tehdyt elokuvat taas eivät useinkaan vakuuta, vaan tuntuvat liiaksi tietyn katsojakunnan kosiskelulta. Ylilyönnit, joissa maistuu liiallinen laskelmointi, eivät useinkaan naurata.  

Chainsaws Were Singing ei onneksi rakennu yhden kortin varaan, vaan elokuva nojaa ylilyövien veritehosteiden lisäksi absurdiin ja hölmön hauskaan huumoriin, sekä musikaalijaksoihin, jotka tekevät mainiota parodiaa lajityypistä, tuntumatta lainkaan irralliselta elementiltä.

Elokuvan juoni tarjoaa lähtökohdan, jonka ympärille rakentaa erilaisia, varsin verisiä sattumuksia. Kun elokuvan pääosapari Tom (Karl Ilves) ja Maria (Laura Niils) tapaavat toisensa, niin se on rakkautta ensisilmäyksellä. Kaikki tapahtuu mukavan epärealistisesti ja mutkattomasti, kuten musikaaleissa monesti tapana on. Nuorten lempeä varjostaa kuitenkin moottorisahan kanssa vaarallisesti heiluva murhaaja (Martin Ruus), jonka vangiksi Maria joutuu. Tomin on siis ryhdyttävä sankaritöihin!

Riemukasta kokonaisuutta, jossa näyttelijät todella laittavat itsensä likoon, heikentää hieman parin tunnin kesto, jossa on venyttämisen tuntua. Vaikka elokuvassa riittääkin uusia hassuja hahmoja ja verisiä sattumuksia pitkin matkaa, niin loppua kohden siinä alkaa olla myös liiaksi toiston makua. 

Napakka kesto on ollut komedioissa perinteisesti hyve. Esimerkiksi Monty Pythonin elokuvat, joista ohjaaja Maran on myös ammentanut innoitusta, ovat kestoltaan noin puolitoistatuntisia. Materiaalista ei varmasti ole ollut Pythoneillakaan pulaa, vaan kun valitussa tyylilajissa ei ole mahdollista juurikaan syventää hahmoja tai tapahtumia, niin silloin on hyvä pitää paketti tiiviinä. 

Kokonaisuutena Chainsaws Were Singing pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Tekijöillä on selvästi ymmärrys lajityypistä ja osaamista toteuttaa elokuva sopivan kevyellä otteella, jolloin katsojan oli helppoa pujahtaa sisään elokuvan tunnelmaan. Elokuva on toki indiekauhulle ominaiseen tyyliin överi, joten tämä oli mukava kokea täyteen pakatussa ensi-illassa, jolloin yleisön reaktioista tuli olennainen osa kokemusta.

Selli (Teatteri Jurkka)

Teatteri Jurkkaan mahtuu teatterin kotisivujen mukaan 51 katsojaa. Siksi näytöksiin voi olla ajoittain vaikeuksia saada lippuja. Oli siis hyvä olla ajoissa liikkeellä lippukaupoilla kun Pasi Lampelan Selli oli tulossa ensi-iltaan maaliskuussa 2023. Koko kevät taidettiinkin myydä/varata loppuun ennakkoon.

Kyseessä olikin vetävä esitys kahdesta journalistista, jotka joutuvat kesken juttukeikan Nigeriassa poliisivankilaan terrorismista syytettynä. Yritys raportoida öljy-yhtiön ympäristö- ja ihmisoikeusrikoksista katkeaa alkuunsa ja edessä on epätietoisuuden täyttämää virumista yhteisessä sellissä.

Wenla Reimaluodon rooli oli nuori, hieman idealistinen toimittaja Aino ja Eero Aho nähtiin kokeneen kollegan, valokuvaaja Henrin roolissa. Olikin hienoa todistaa kahden tämän hetken ehdottomaan parhaimmistoon, mutta myös eri sukupolviin, kuuluvan näyttelijän saumattoman oloista yhteistyötä juuri Jurkassa, jossa katsoja istuu lähellä näyttelijöitä.

Kuva: Marko Mäkinen

Ahon ja Reimaluodon esittämien hahmojen välillä räiskyi kiinnostavasti, eikä äänenkäytössä säästelty, vaikka esitystila olikin pieni, mikä osaltaan loi realismin tuntua.  Esityksen intensiteetti oli  korkealla lähes koko keston ajan, eikä varsinaisesti laskenut kuin hieman loppua kohden.           

Näytelmään mahtui myös hahmokehityksen kannalta oleellisia hiljaisempia hetkiä. Vanha klisee, kuinka hiljaisuus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, voi päteä myös teatterissa, mikäli näyttelijän onnistuu välittää katsojalle roolihahmon tuntemuksia pelkällä olemuksellaan. Tarvitseeko sanoa, että Aholta ja Reimaluodolta tämä sujui oikein mallikkaasti?  

Pasi Lampela vastasi oman tekstinsä ohjaamisesta, eikä lyönyt hutia tälläkään kertaa.  Lampela ei kaihda ohjauksissaan dramaattisuutta, vaan vie hahmot ajoittain kohti jopa äärimmäisiä tunnetiloja. Se on katsojan kannalta palkitsevaa kun tämä tehdään onnistuneesti, kuten Sellissä.

Elokuvafestivaali: Tallinn Black Nights Film Festival 2023

Viron suurin elokuvafestivaali Tallinnan Pimeiden öiden elokuvafestivaali (PÖFF) tarjosi marraskuussa 2023 jälleen elokuvan ystäville runsaan kattauksen erilaisia ja mielenkiintoisia elokuvia ympäri maailman. Festivaalilla ei missään tapauksessa kannata jumiutua katsomaan vain pelkästään isoja ja tunnettuja elokuvia, vaan kääntää katse myös festivaalin kilpasarjojen tarjontaan, josta on mahdollista bongata varsin mielenkiintoisia elokuvia, joita ei välttämättä tulisi muuten nähneeksi. Tähän raporttiin valikoitukin käsiteltäväksi kolme elokuvaa, jotka saivat maailman ensi-iltansa Tallinnassa.

Lessons of Tolerance (2023) 

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ei ole pysäyttänyt ukrainalaisten elokuvien tekemistä, vaan Tallinnassakin päästiin kokemaan tuoreen komedian maailman ensi-ilta.  Kyseessä ei kuitenkaan ole suoraan maan vallitsevaa tilannetta kommentoiva elokuva, vaan ohjaaja Arkadiy Nepytaliukin sovitus ukrainalaisen näytelmäkirjailija Igor Bilytsin näytelmästä, joka kantaesitettiin Kiovassa vuonna 2018. 

Jo elokuvan lähtökohta lupaa koomisia ja kiperiä tilanteita. Perheensä taloudellista tilannetta helpottaakseen Nadia (Olena Uzlyuk) keksii hakea mukaan EU-hankkeeseen, jossa perhe majoittaa vajaaksi kuukaudeksi korvausta vastaan seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilön. Hankkeen tavoitteena on vähentää ukrainalaisten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvia ennakkoluuloja ruohonjuuritasolla.

Perheen isä, duunarihenkinen Zenyk (Oleksandr Yarema) sekä aikuiset lapset Denys (Oleksandr Piskunov) ja Diana (Karolina Mruha) saavat luvan sopeutua uuteen tilanteeseen kun homoseksuaali Vasyl (Akmal Hurezov) asettuu taloksi hankkeen puitteissa. Tästä tietenkin seuraa erinäisiä hahmojen välisiä yhteenottoja ja väärinkäsityksiä, joista jokainen oppii omalla tavallaan. Jokseenkin ennalta-arvattavat juonikuviot eivät kokonaisuutta heikennä. 

Pääosin yhteen tilaan, perheen asuntoon, sijoittuva elokuva vetää mukaansa, sillä sopivan kärjistetyt hahmot pitävät tilanteet ja sisällön mielenkiintoisina. Reilu puolitoistatuntinen hujahtaa elokuvan äärellä nopeasti. Kyseessä on riemukas komedia, eräänlainen Ukrainan oma Lainahöyhenissä, jonka tausta on kuitenkin vakava. Homofobia on edelleen Ukrainassa valitettavan yleistä, joten toivoa sopii, että tämän kaltainen mainio komedia pystyisi vaikuttamaan osaltaan edes hieman ilmapiirin muuttamiseen.      

Pelikan Blue (2023)

Unkarilaisen Laszló Csakin ohjaama Pelikan Blue oli itselleni hyvä muistutus siitä miksi elokuvafestivaaleilla kannattaa katsoa elokuvia ennakkoluulottomasti ja monipuolisesti. Animoitu dokumentti osoittautui miellyttäväksi palaksi unkarilaista mikrohistoriaa   lähivuosikymmeniltä. 

1980-luvun puolivälissä Unkarin rajat alkoivat avautua ja ihmisten oli mahdollista matkustaa ulkomaille. Ákos, Laci ja Petya ystävystyvät matkustelun merkeissä. Matkailu alkaa maistua kaveruksille yhä paremmin ja he päättävät testata junalipun väärentämistä. Pienimuotoisesta puuhastelusta kasvaa hiljalleen bisnes, sillä nuoriso janosi matkailukokemusta, mutta maan heikon taloudellisen tilanteen vuoksi harvalla oli siihen tarvittavaa rahaa.

Dokumentti, joka pohjaa lippuväärennösten kanssa tekemisissä olleiden ihmisten haastatteluihin, kuvaa ryöstöelokuvan tarkkuudella ja viihdyttävyydellä väärennysprosessia. Jännitys ja innostus tarttuu katsojaan. Värikkäästi animoidusta dokumentista välittyy selkeästi itäblokissa kasvaneen nuorison optimismi ja vapaudenkaipuu, joka vallitsi 1980-luvun lopulla ja 90-luvun alussa.  

Patient No. 1 (2023) 

Georgiasta ilmestyy aika ajoin kiinnostavia elokuvia. Viime vuosilta sellaisia ovat olleet esimerkiksi My Happy Family (2017) ja What Do We See When We Look at the Sky? (2021). Myös ruotsalais-georgialainen yhteistuotanto And Then We Danced (2019) ansaitsee maininnan. 

Ohjaaja Rezo Gigineishvilin Patient No. 1 herättää myös kiinnostusta poikkeavalla aiheellaan. Vaikka kyseessä on georgialainen elokuva, sijoittuvat tapahtumat 1980-luvun Neuvostoliittoon ja siinä puhutaan venäjää. Elokuva on kylmäävä kuvaus siitä miten kommunistisen puolueen pääsihteerin hiljalleen pettävä terveys ja vallankahvassa pysyminen yritetään saada sovitettua yhteen. Kulissien ei anneta horjua, vaikka yhtälö tuntuu mahdottomalta.   

Aleksandr Filippenkon todella uskottavasti esittämän hauraan ja sairaan valtionpäämiehen esikuvana on toiminut Konstantin Tšernenko, joka edelsi pääsihteerinä Mihail Gorbatšovia, vaikka tätä elokuvassa erikseen nimetäkään. Elokuvan varsinainen päähenkilö on kuitenkin Sasha (Olga Makeeva), joka määrätään sairaanhoitajan roolissa huolehtimaan henkilöstä, jonka terveydentilalla on aivan erityistä kansallista merkitystä. Molemmat pääosanesittäjät vakuuttavat rooleissaan. Erityisen herkullista seurattavaa ovat kohtaukset, joissa molemmat, pääsihteeri ja sairaanhoitaja, pitävät tiukasti kiinni rooleistaan, eivätkä meinaa antaa tuumaakaan periksi toisen vaatimuksille.   

Elokuvassa ilahduttaa eniten se kuinka toimivan illuusion Moskovasta siinä onnistutaan rakentamaan, vaikka tapahtumapaikka ymmärrettävästi onkin pääosin vain sairaala ja sen lähiympäristö. Sairaalan kolkko miljöö loputtoman oloisine käytävineen piirtyy mieleen. Kyseessä on hyytävä, mutta myös mustan humoristinen kuvaus jäykästä järjestelmästä, jossa monen ihmisen kohtalo on sidottu johtajan oikkuihin ja terveyteen.

Teatteriveijari tutuksi

Makuni tulee varmasti ennen pitkää blogiani pidempään seuraaville tutuksi, mutta ajattelin näin alkuun kuitenkin hieman valottaa makuani ja suhdettani teatteriin viiden kysymyksen kautta.   

1. Nimeä suosikkiteatterisi

Tähän tekisi mieli vastata Kansallisteatteri, mutta kyseessä on niin suuri instituutio, että jätän sen nyt pois laskuista. 

Q-teatteri on yksi ehdottomista suosikeistani. Q-teatterin ohjelmistossa on ennakkoluulottomia, usein katsojaa haastavia ja kiinnostavia kotimaisia kantaesityksiä. Yksi viime vuosien suosikeistani oli Juho Mantereen Toksinen Kabaree.

2. Hauskin näkemäsi esitys

Kuluvana keväänä Helsingin kaupunginteatterissa  esitetty Jez Butterworthin Jerusalem on vahva ehdokas. Vaikka kyseessä olikin komediallinen draama, niin päähenkilö Johnny ”Rooster” Byronin (Santeri Kinnunen) elämää suurempi tarinankerronta ja näytelmän muut värikkäät sivuhahmot naurattivat ja viihdyttivät oivallisesti läpi kolmen tunnin keston.

Jerusalemista on tarkoitus kirjoittaa blogiin vielä takautuvasti pidempi teksti.  

3. Surullisin näkemäsi esitys

Jyväskylän kaupunginteatterin Kauppamatkustajan kuolema syksyllä 2014 nousee mieleen. Jorma Böök loisti Willy Lomanin roolissa.

4. Miten usein käyt teatterissa? 

En ole juurikaan ollut kiinnostunut laskemaan tarkkoja lukumääriä, mutta nähtyjä esityksiä kertyy yli 30 vuodessa. Aikataulusyistä tulee harvemmin katsottua samaa esitystä useampaan kertaan, vaikka uusintakatselu voi olla varsin antoisa.

5. Mikä esitys on yllättänyt positiivisesti? 

Näitä on varmasti useampia. Yksi oli Helsingin kaupunginteatterin Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu syksyllä 2018. En missään vaiheessa epäillyt näytelmää huonoksi, mutta tämä kuitenkin meinasi jäädä itseltäni väliin, kunnes esitystä suositeltiin minulle painokkaasti ja suuntasin katsomoon. 

Kari Heiskasen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä käsitteli vuoden 1961 noottikriisiä selkeällä näkemyksellä ja mukaansatempaavalla vauhdilla. Kekkosen roolissa nähtiin Eero Aho. Suomen lähihistorian kuvauksessa ei ollut lainkaan paperin makua. Faktat tuntuivat olevan hyvin kohdillaan.

Blogin aloitus ja esittely

Kysymys kuuluu, miksi uusi teatteriblogi?

Teatteriblogeja ei voi koskaan olla liikaa! Suomeksi on olemassa mukavan laaja kattaus erilaisia teatteriblogeja, joista löytää luettavakseen niin ammattikriitikoiden kuin intohimoisten harrastajien tekstejä. Kirjoittamisen tyyli ja painopisteet vaihtelevat, mikä on vain hyvä asia, sillä teatteritaiteen kenttäkin on monipuolinen.

Itse olen vuosien varrella lukenut melko säännöllisesti muiden teatteriharrastajien blogeja ja saanut sitä kautta tietoa ja vinkkejä erilaisista esityksistä ympäri Suomea. Tämä on osaltaan ruokkinut innostustani teatteria kohtaan. Nyt toivon voivani vuorostaan antaa hieman takaisin ja oman panokseni teatterikentälle uuden kulttuuriblogin muodossa.

Blogissa tulen käsittelemään katsomiani teatteriesityksiä, teatterimaailmaa ja sen ilmiöitä yleisemmin, kun sopivia aiheita nousee mieleen. Aiemmin olen kirjoittanut elokuva-arvosteluja harrastuspohjalta ja siksi tämä blogi eksyy ajoittain myös elokuvakulttuurin puolelle. Teatteri on kuitenkin vahvasti tämän blogin asiakärki.

Liian tiukkoja tavoitteita en ole tälle blogille asettamassa, sillä haluan pitää harrastuksen hauskana, mutta yksi päämääristäni on kehittyä nimenomaan teatterikirjoittajana ja samalla oppia ymmärtämään teatteria paremmin.

Tervetuloa lukijaksi!