Pännäinen - Pariisi (Ykspihlajan kesäteatteri)

Ykspihlajan kesäteatteri Kokkolassa Kahvila Sahan pihapiirissä on saanut osakseen hieman kansallistakin huomiota. Nuoret näyttelijät Anna Airola, Eeva Mäkinen, Nicklas Pohjola ja Otto Rokka ovat muodostaneet viime vuosina kesäteatterin ydintiimin. Näistä ammattilaisista, joita yleisö on saattanut bongata niin televisiosta kuin teatterin lavalta, kaikki paitsi Rokka ovat kokkolalaislähtöisiä.

Tänä vuonna ohjelmistossa jatkoi pienin muutoksin edelliskesän hittiesitys Pännäinen–Pariisi. Nicklas Pohjola, joka ei ollut viime vuonna mukana, korvasi nyt Alex Antonin näyttämöllä ja Arppa Airola otti esityksessä kuultavan bändin basistin vastuut hoitaakseen.

Otto Rokan ohjaama esitys kuvaa kolmen kaveruksen Ellan (Airola), Lauran (Mäkinen) ja Lassin (Pohjola) välistä ystävyyttä, joka kantaa läpi elämän. Tapahtumapaikkana on junan ravintolavaunu, josta irtaudutaan muihin maisemiin takaumia hyödyntämällä. Yllättävä ja viihdyttävä oli esimerkiksi kohtaus, jossa Ella ja Laura tapaavat ensimmäistä kertaa ensimmäisenä koulupäivänä. Terävät leikkaukset saivat useammalla aikatasolla etenevän juonenkuljetuksen pysymään hyvin raiteillaan.

Vaikka esityksessä on koominen vire, ja sitä on ryyditetty yllättävin scifistisin elementein, ja siinä kuullaan paljon musiikkia, kyse ei ole mistään viihdehötöstä, vaan tekijät ovat sellaisten peruskysymysten äärellä, jotka pohdituttavat etenkin nuoria aikuisia. Parisuhde, ura ja asuinpaikkakunnan valinta jne. Esityksen käsikirjoituksesta vastasi työryhmä. Paikallisvivahteita oli seassa, kuten kesäteatterissa yleensäkin, mutta sisäpiiritunnelmaa ei päässyt syntymään.

Näyttelijöiden työskentely oli samaan aikaan rentoa ja tarkkaa. Pääosakolmikolla riitti tekemistä, sillä he saivat esittää roolihenkilöitään niin lapsina, aikuisina kuin lopulta vanhuksina. Tekemisen tahdissa eivät juurikaan jääneet jälkeen sivuosissa, esimerkiksi junan henkilökuntana, nähtävät Heiska Heinonen ja Minna Mustonen.

Tärkeäksi elementiksi esityksessä nousi myös Hölynpölyorkesteri Uranus, jonka muodostivat Jiri Kuronen, Tommi Lahtonen ja Arppa Airola. Musiikki rakensi osuvasti niin iloista, reipasta kuin kaihoisan kaunistakin tunnelmaa. Sävellyksestä vastasivat Arppa Airola, Jiri Kuronen ja Otto Rokka.

Mikäli jotain moitteen suuntaista täytyy sanoa, niin esityksen loppupuoli tuntui aavistuksen venytetyltä. Luulin esimerkiksi eräässä kohtauksessa esityksen jo päättyvän, mutta sitten se taas jatkuikin. Tarinan loppukäänteitä seurasi toki mielellään loppuun saakka, aivan kuin hyvän bändin encoren encorea.

Pännäinen–Pariisi myytiin kahtena kesänä loppuun. Mikä on menestyksen resepti? Jotain olennaista tiivistyy varmasti tunnelmarikkaan kokonaisuuden summaukseen, joka kuultiin väliajalla kahvilan suuntaan astelevalta katsojalta: “Jotenkin niin ihana!”

Katsoin esityksen 11.7.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Elokuvafestivaali: HÖFF 2025

Haapsalun kauhu- ja fantasiaelokuvafestivaalin (HÕFF) aloituspäivä osui tänä vuonna vapunpäivälle, joka on Virossakin yleinen vapaapäivä. Niinpä suuntasin jo edeltävänä päivänä Helsingistä Tallinnaan Eckerö Linen iltapäivälautalla. Tunnelma lautalla tuntui tavallista rauhallisemmalta, kenties siksi, että bileporukat jäivät maihin vappurientoihin.

Tallinnassa oli kylmää ja sateista, perinteinen suomalainen vappusää siis, joten kaupunkikierroksen sijaan päätin mennä elokuviin. Teatteriksi valikoitui keskustan Apollo Kino Coca-Cola Plaza, koska siellä oli näytös sopivaan aikaan ja sopivan isossa salissa. Lipun hinta oli reilu 9 euroa.

Tõnis Pillin esikoispitkä Fränk (2025) oli laadukas, hyvin näytelty virolainen draama pikkukaupungin poikaporukan haasteista: päihteiden käyttöä, näpistelyä ja muuta arjen harmautta. Hieman ankea, mutta ei täysin toivoton tunnelmiltaan, elokuva toimi hyvänä lämmittelynä ennen siirtymistä Haapsalun genrepitoisempaan tarjontaan. Osallistuin festivaalille bloggaajana eli sain festivaalipassin raportin kirjoittamista varten.

Virossa paikallisia elokuvia esitetään ainakin Tallinnassa usein englanniksi tekstitettynä, joten myös turistin on mahdollista tutustua virolaiseen elokuvakulttuuriin festivaalien ulkopuolella.

Seuraavana aamuna suuntasin Haapsaluun bussilla. Matka Tallinnasta kestää noin puolitoista tuntia ja maksaa suunnilleen 10 euroa. Vuoroja kulkee molempiin suuntiin useita päivässä, ja väliä liikennöivät ainakin GoBus sekä Lux Express.

Festivaalihulinaa Kuva: Markus Sein

Festivaalin tapahtumapaikkana toimi tuttuun tapaan vanhassa kaupungissa sijaitseva Haapsalun kulttuurikeskus, jossa elokuvia esitettiin kolmessa salissa puolestapäivästä pitkälle yöhön. 33 pitkää elokuvaa ja viisi lyhytelokuvakimaraa sisältänyt ohjelmisto tarjosi katsottavaa moneen makuun. Suurin osa elokuvista oli puhuttu tai tekstitetty englanniksi.

Festivaalin yleistunnelma oli vastustamaton. 20-vuotista taivaltaan juhliva HÕFF polkaistiin käyntiin kulkueella, jossa musisoi virolainen torvibändi The Tomahawck Brothers. Naamiaisasuiset marssijat suuntasivat asianmukaisesti koristeltuun kulttuurikeskukseen, jossa hiljalleen valmistauduttiin festivaalin viralliseen avajaisnäytökseen.

The Surfer (2024)

Festivaalin avajaiselokuvaksi valikoitui irlantilaisen Lorcan Finneganin ohjaama australialaiselokuva The Surfer, jonka pääosaa näyttelee Nicolas Cage. Cage näyttelee sopivalla ja itselleen ominaisella paatoksella eronnutta perheenisää, jonka aikomuksena on ostaa takaisin lapsuudenkotinsa. 

Tarkoituksenaan nauttia vanhojen kotikulmien tunnelmasta jo hieman ennakkoon, päättää hän suunnata teini-ikäisen poikansa kanssa rannalle, jossa hän tapasi surffata lapsena. Paikallinen surffijengi kuitenkin torppaa yrityksen, vedoten siihen, että ranta on tarkoitettu ainoastaan alueen asukkaille. Surffijengiä johtaa gurun ottein karismaattinen Scully (Julian McMahon). 

Elokuvan juoni kulkee kohti yhteenottoa, jossa napit vastakkain ovat Cagen esittämä bisnesmies, jonka ote elämästä on hieman kirvonnut, sekä rantaa vartioiva surffijengi. Elokuvantekijät kuitenkin yllättävät katsojan, eikä tarjolla ole aivan suoraviivainen yhteenotto, vaan raina kulkee yllättäviin suuntiin.

Itselleni elokuva näyttäytyy kuvauksena pakkomielteisyydestä. Ajatus paluusta lapsuuden kotiin ja sen läheiseen rantaan surffaamaan tuntuvat olevan Cagen hahmolle kaikki kaikessa, vaikka tämä tilaisuus tuntuu jo menneen. Mieleen tulee elokuva The Swimmer (1968), jossa Burt Lancaster viettää kesäistä päivää uiden tutun naapuruston uima-altaissa. Sekin oli kuvaus yrityksestä palata kotiin.

Elokuvaa on sen visuaalisen ilmeen puolesta erittäin miellyttävä katsoa. Puolalaisen elokuvaajan Radek Ladczukin onnistuu erityisesti välittämään kuuman kesäpäivän hiostavat tunnelmat. Aurinko, hiekka ja meri ovat vahvasti läsnä elokuvassa.

Cagen pääosasuoritus on tuttua laatua: sopivan intensiivinen, kiihtyvä, mutta pitkälti hillitty. Monista tv-sarjoista tuttu Julian McMahon onnistuu myös gurumaisena surffipäällikkönä, vaikka hahmo hieman kliseiseltä tuntuukin. Karismaattinen McMahon välittää uhkaavan vaaran tunteen pienin elein.

The Surfer on kelpo lisä Nicolas Cagen myöhäistuotantoon, mutta se ei nouse aivan yhtä muistettavaksi tapaukseksi kuin esim. Mandy tai Pig. Ohjaaja Finneganilta olisin toivonut pokkaa viedä visionsa rohkeasti päätyyn asti; nyt elokuva jää joiltain elementeiltään hieman puolitiehen.

The Mysterious Castle in the Carpathians (1981)

Festivaalin monenkirjavan retro-ohjelmistokokonaisuuden kiinnostavimpiin paloihin lukeutui tsekkiläinen Jules Verne -parodia 80-luvun alkupuolelta. Itse en ollut elokuvasta aiemmin edes kuullut, vaikka tsekkiläistä elokuvaa hieman tunnenkin.

Elokuva lainaa Vernen teoksen lähtökohtia omiin tarkoitusperiinsä. Kreivi Teleke of Tölökö (Michal Docolomanský) on saapunut Transilvanian maisemiin kirjoittamaan oopperaa, mutta saa vihiä, että hänen ihailemansa laulajan Salsa Verden (Evelyna Steimarová) kidnappaaja, paroni Gorz (Milos Kopecký), katosi hiljattain alueella. 

Salaperäinen linna vuoristossa herättää hänen ja paikallisen riistanvartijan mielenkiinnon. Linna kätkee sisäänsä monia yllätyksiä. Jules Vernen henki on läsnä erityisesti erilaisten mekaanisten keksintöjen paljoudessa.

Elokuvan suurin vahvuus on siinä, että sen aihepiiri on otettu tosissaan, mikä näkyy komeassa toteutuksessa. Elokuvan puitteet ovat kunnossa, eikä sen visuaalisesta ilmeestä voi päätellä, että homma aiotaan lyödä leikiksi. Tältä osin elokuvasta tulee mieleen Brooksin Young Frankenstein ja Wilderin The Private Life of Sherlock Holmes, jotka ovat 70-luvun epookkiparodioita parhaasta päästä.

Näyttelijät vetävät sopivan överillä linjalla. Docolomanskýn esittämä kreivi Telek on hupaisan mahtipontinen ilmestys kaulahuiveineen ja metsästäjälakkeineen, tuoden hieman mieleen edellä mainitun Sherlock Holmesin. Turhia ei myöskään pidättele Rudolf Hrusínský mielipuolisen, linnassa omia projektejaan huseeraavan professorin roolissa. Sivuosanäyttelijöiden pokka pitää ihailtavasti kaiken koomisen kohkaamisen keskellä.

Kestoa elokuvalla on reilu puolitoistatuntinen, mikä on sopiva pituus tämänkaltaiselle komedialle. Hulluttelu viihdytti mallikkaasti, ja olin iloinen nähdessäni tämän isolta kankaalta, sillä lavastuksen ja rekvisiitan yksityiskohdissa riitti ihasteltavaa ja ihmeteltävää. Tunnelmallinen kokonaisuus.

Festivaalia vietettiin 1.–3.5.2025

Pinokkio (Suomenlinnan kesäteatteri)

Pinokkion tarinassa on selvästi jotain aikaamme puhuttelevaa, sillä siitä on tehty esimerkiksi useampi elokuvaversio viime vuosina. Näistä eniten huomiota on saanut Guillermo del Toron stop-motion -animaatio, jossa tapahtumat on sijoitettu 1930-luvun fasistiseen Italiaan.

Aivan perinteistä versiota ei italialaisen Carlo Collodin 1800-lukulaisesta sadusta Suomenlinnan kesäteatterissakaan nähdä. Juha Kukkosen ohjaama ja sovittama esitys sijoittuu dystooppiseen maailmaan, jossa köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on kasvanut entisestään. Sähköaidat erottavat hyväosaiset muista ihmisistä, kuten esityksen alussa käy selväksi.

Perusjuoneen ei kuitenkaan ole tehty olennaisia muutoksia. Köyhä puuseppä Geppetto (Robin Svartström) veistää nuken, jolle antaa nimeksi Pinokkio. Aivan yllättäen Pinokkio (Mikko Kauppila) herääkin henkiin ja alkaa opetella ihmisten tavoille. Pinokkion pyrkimys tulla oikeaksi pojaksi toimii juonen moottorina. Koska naiivia nukkepoikaa on helppo johtaa väärille poluille, riittää omantunnon äänellä, Satu Sirkalla (Talvikki Eerola), työnsarkaa. 

Kuva: Mitro Härkönen

Janne Siltavuoren näyttävä lavastus tempaisee katsojan mukaan sadun maailmaan. Suomenlinnan kesäteatterin lavaa hyödynnetään totuttuun tapaan monipuolisesti, tilaa luovasti käyttäen. Kokonaisnäkemys on Kukkosella ja työryhmällä kohdallaan. Teatterin taika välittyy yleisölle. Katsojia esimerkiksi muistutetaan teatterin keinoin osuvasti muutamaan otteeseen Satu Sirkan pienestä fyysisestä koosta.

Kaiken keskiössä on Kauppilan fyysisesti vaativa roolisuoritus nukkepoikana. Kauppila on omaksunut Pinokkion rooliin nukkemaisen olemuksen ja askelluksen, eikä lipsu siitä koko esityksen aikana. Se kuuluisa nenän kasvaminen, aina Pinokkion valehdellessa, nähdään muutamaan otteeseen, ja sekin on uskottavasti toteutettu.

Yksi esityksen kohokohdista oli nukketeatteriin sijoittuva kohtaus, jossa fyysinen näyttelijäntyö oli huipussaan. Syntyi vaikutelma, että lavalla tosiaan esiintyi ihmisen kokoisia nukkeja. 

Kuva: Mitro Härkönen

Näkyviä dystopiaelementtejä olisi saanut olla esityksessä enemmänkin, ne jäivät lopulta melko pieneksi osaksi kokonaisuutta. Jäin myös miettimään, olisiko esityksen toisessa puolikkaassa ollut hieman terävöittämisen varaa, vaikka satuihin kuuluukin tietty perinpohjaisuus. Kestoa esityksellä on päälle 2,5 tuntia väliaikoineen.

Kasvu ja itsensä kehittäminen ovat Pinokkion tarinan ytimessä. Tämän ytimen Ryhmäteatterin versio tavoitti hienosti.

Katsoin esitysen 4.7.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Suurenmoista! (Keski-Uudenmaan Teatteri)

Yhdysvaltalaista 1900-luvun alkupuolella vaikuttanutta perijätärtä Florence Foster Jenkinsiä on nimitetty laulutaidottomaksi oopperadiivaksi. Jenkinsin tarina tuli suurelle yleisölle tutuksi viimeistään Stephen Frearsin elokuvasta Florence (2016), jossa nimiroolissa nähtiin Meryl Streep. 

Näytelmäkirjailija Peter Quilterin kirjoittama Suurenmoista! sai ensi-iltansa reilut kymmenen vuotta ennen elokuvaa, ja sitä on esitetty jonkin verran meillä Suomessakin vuosien varrella. Nyt näytelmään on tarttunut Keski-Uudenmaan Teatteri, joka esittää sen Krapin Kesäteatterissa. Ohjauksesta ja sovituksesta vastaa Lija Fischer. Tarinan musiikkiaihe ja koomiset elementit tekevät siitä kelpo valinnan kesäkaudelle.

Näytelmän tapahtumat, jotka sijoittuvat 1940-luvulle, lähtevät liikkeelle siitä kun pianisti Cosme McMoon (Tuomas Korkia-Aho) saapuu tapaamaan Jenkinsiä (Anna-Leena Sipilä), tarkoituksenaan pyrkiä tämän uudeksi säestäjäksi. Vierailulla tutuksi tulee myös Jenkinsin poikaystävä, englantilainen näyttelijä St. Clair (Seppo Halttunen) ja sähäkkä suomalainen taloudenhoitaja Maria (Reeta Vestman). 

Kuva: Kristiina Männikkö

Esitys lähti liikkeelle aavistuksen hitaasti, tehden hahmoja tutuksi. Frearsin elokuvan perusteella tiesin suunnilleen, mitä odottaa, niinpä tarkkailin mielenkiinnolla, kuinka näytelmässä pohjustettiin sitä, ettei Florence osaa laulaa lainkaan. 

Anna-Leena Sipilän valloittavasti esittämän Florencen epävireisiä oopperavetoja annosteltiinkin maltillisesti, aivan kuten parhaissa kauhuelokuvissakaan ei hirviötä juurikaan näytetä.

Koko viisihenkinen näyttelijäkaarti tekee vakuuttavaa jälkeä. Useimmat roolihahmot ovat hieman eksentrisiä, mutta sydämellisiä, kuten myös Sanna Stellanin esittämä Dorothy, Florencen ystävätär. Reeta Vestmanin vastuulla on kaksi roolia: taloudenhoitajan lisäki rouva Verindah-Gedge. 

Kuva: Kristiina Männikkö

Lija Fischeriltä oli ennakkoluuloton ja onnistunut ratkaisu laittaa Reeta Vestman ja Tuomas Korkia-Aho duetoimaan Webberin The Phantom of the Opera. Duetto pohjusti kohtausta, jossa rouva Verindah-Gedge lataa täyslaidallisen kritiikkiä Jenkinsin laulutaidoista ja esityksistä. Duetto oli kerrassaan hauska ja säväyttävä. 

Komediana alkavasta esityksestä sukeutuu loppua kohden yllättävän koskettava tarina oman intohimon toteuttamisesta,  muiden mielipiteistä välittämättä. On sanottu, ettei intohimoaan voi valita, vaan se valitsee sinut. Florence Foster Jenkins seurasi kutsumustaan oopperan parissa tinkimättä ja on siksi jäänyt historiaan.   

Suurenmoista! toimi itselleni hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka jokin tarina olisi itselle jo elokuvana tuttu, niin kannattaa kuitenkin suunnata teatteriin katsomaan miten näyttelijät välittävät sen siinä hetkessä elävälle yleisölle. Charmikas kokonaisuus toi hymyn huulille. 

Katsoin esityksen 6.7.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Helppo ero (Riihimäen kesäteatteri)

Joskus kesäteatterilta kaipaa vain kevyempää viihdettä kesäpäivään, eikä mitään kovin vakavaa. Tähän tarpeeseen vastaa Satu Rasilan, Mikko Koukin ja Arto Valkaman käsikirjoittama Helppo ero, joka kantaesitettiin Emma Teatterissa kesällä 2020. Kyseessä on siis erityisesti kesänäyttämölle ajateltu kappale.

Mika Nuojuan esittämä eroterapeutti on päättänyt laittaa kioskin kiinni ja muuttaa kaukomaille. Enää pitäisi päästä eroon vain vastaanotosta ja sen omalaatuisista asiakkaista. Mutkia matkaan tuo erityisesti se, että liiketilan kunto asettuu yllättäen kyseenalaiseen valoon, kun takahuoneen läikkä herättää epäilyjä kosteusvauriosta.

Nuojuan esittämä eroterapeutti ei ole keskittynyt vain parisuhdeasioihin, vaan auttaa ihmisiä pääsemään eroon erinäisistä ongelmista ja pakkomielteistä. Esityksen muut näyttelijät Jukka Rasila, Pauliina Hukkanen ja Joonas Kääriäinen loihtivat vuorostaan esityksen aikana kymmeniä eri hahmoja, jotka asioivat vastaanotolla, paikoin useampaankin kertaan.  

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Helppo ero on hieman sketsimäinen, nopeasti vaihtuvine hahmoineen, joiden rakentamisessa näyttelijöitä avitti Satu Vihavaisen pirteä puvustus. Vitsejä ja tilanteita tykitettiin sen verran nopealla tahdilla, ettei jokaisen heiton odottanutkaan osuvan. Kokonaisuus pysyi kuitenkin tasaisen viihdyttävänä, eikä tunnelma katsomossa päässyt missään vaiheessa latistumaan.

Esityksen ensimmäisen puoliskon loppua kohden alkoi toteutuksen kaava lievästi puuduttaa, mutta jälkimmäisellä puoliskolla tästä ei ollut tietoakaan, kun kierroksia lisättiin entisestään ja esitys irtaantui ajoittain reippaasti arkirealismista silkan hulluttelun suuntaan. Yksi esityksen kohokohdista oli esimerkiksi Joonas Kääriäisen esittämän Paavo Väyrysen pistäytyminen lavalla.

Tämä Pekka Laasosen ohjaus nähtiin jo viime kesänä Mikkelin kesäteatterissa samoilla näyttelijöillä, mikä näkyy esityksen sujuvuudessa. Tahti pitää, eikä rytmikäs ote tekemisessä lipsu.

Näyttelijöistä erityisen nappisuorituksen tekee Mika Nuojua, joka saa pääroolissa huhkia koko rahan edestä. Nuojua löytää rooliin oikeat koomiset sävyt, saaden esimerkiksi asiakkaiden rahastamiseenkin liittyvän rutiinin naurattamaan. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Muiden lavalla olijoiden muuntautumiskyky kantoi helposti läpi esityksen. Esimerkiksi joidenkin Pauliina Hukkasen roolien kohdalla mietin, että onko lavalla tosiaan sama näyttelijä kuin hetki sitten. Yksi Hukkasen bravuureista on Amanda, banaanilaatikkoa mukanaan raahaava nainen, jolla on vaikeuksia luopua vanhoista tavaroistaan.

Jukka Rasila, joka ei esittelyjä kaipaa, selviytyi myös odotetun varmaotteisesti erilaisista rooleistaan. Yksi eniten tilaa saaneista oli metallimies Teppo, todella omistautunut Metallica-fani, jonka energinen metalliasenne täytti lavan kevyesti.

Helppo ero irvailee paikoin varsin osuvasti terapiakulttuurille, jossa ulkopuolista apua haetaan mitä erikoisimpiin ongelmiin. Erityisen pisteliäs esitys ei kuitenkaan ole, vaan se pysyttelee hyväntuulisen ja viihdyttävän kesäkomedian raameissa.

Katsoin esityksen 5.7.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Vaimoni on toista maata (Törnävän kesäteatteri)

Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella on tänä vuonna ohjelmistossa musikaalin sijaan farssi. Ranskalaisen Gilles Dyrekin kirjoittamaan farssikomediaan Vaimoni on toista maata näkyy tarttuneen useampikin teatteri Suomessa viime vuosina. Itse en ollut tätä kuitenkaan aiemmin missään nähnyt, joten suuntasin Törnävälle uteliain mielin. 

Juonen lähtökohdat ovat sopivan herkulliset. Lähiaikoina naimisiin menossa oleva pariskunta Helena (Susanna Laine) ja Janne (Antti LJ Pääkkönen) saa vieraakseen Riston (Jani Johansson) ja tämän tyttöystävän Veeran (Katriina Sinisalo). Risto on Jannen vanha opiskelukaveri, mutta Veeraa he eivät ole koskaan tavanneet. Farssi alkaa kehittyä kun isäntäväki alkaa luulemaan Riston kanssa riitaantunutta, mykkäkoulua pitävää Veeraa ulkomaalaiseksi. 

Sinisalon esittämä Veera päättääkin huvittaa itseään esittämällä kuvitteellisesta Hanistanista, entisen Neuvostoliiton alueelta, kotoisin olevaa pakolaista. Sinisalo pääsee todella irrottelemaan puhumalla siansaksaa ja esim. tanssimalla polkkaa. Itäblokin maihin liitettävät kliseet naurattavat, mutta eivät kuitenkaan muodosta komedian ydintä. 

Susanna Laine ja Antti LJ Pääkkönen. Kuva: Mikko Karsisto

Vaimoni on toista maata sai ensi-iltansa Ranskassa vuonna 2003, jolloin Neuvostoliiton hajoamisesta oli kulunut vasta reilut 10 vuotta. Farssin peruslähtökohta oli toki hupsu jo tuolloin, mutta ajallinen etäisyys itäblokin hajoamiseen on vienyt tekstiä entistä tukevammin mielikuvitushorisonttiin. Muutoin näytelmän teksti on aikalailla ajaton, toimien hyvin myös Seinäjoelle paikallistettuna.  

Farssin lajityypissä pelataan jatkuvasti uskottavuuden rajoilla ja näyttelijöiden tehtävä on myydä kokonaisuus katsojalle. Tältä osin Vaimoni on toista maata on klassinen tapaus. Sopivan pöljä idea alkaa aivan huomaamatta paisumaan ja tarina virittyy ja värittyy edetessään. Pekka Laasosen ohjaus on rytmiltään tarkka, tempoltaan sopivasti kiihtyvä. Reita Lounatvuoren suomennos istuu hyvin näyttelijöiden suuhun.   

Roolitus on onnistunut. Susanna Laine ja Antti LJ Pääkkönen muodostavat pariskunnan, joiden elämä tuntuu olevan silkkaa romanttista söpöilyä ja häitä edeltävää hössötystä. Roolisuorituksissa korostuu nopea replikointi ja fyysinen liike, heidän järjestäessä illanistujaisia. Laine ja Pääkkönen latasivat esitykseen vauhtia jo heti kättelyssä. Ovista tullaan ja mennään, kuten tyylilajiin kuuluu. 

Jani Johansson ja Katriina Sinisalo. Kuva: Mikko Karsisto

Mainion vastavoiman Laineen ja Pääkkösen esittämälle pinnallisen säteilevälle pariskunnalle tarjoaa Jani Johanssonin ja Katriina Sinisalon esittämä riidoissa oleva, vähäsanaisempi pariskunta. Johanssonin ja Sinisalon roolisuorituksissa korostui erityisesti eleet ja ilmeet. Kerrassaan herkullista kyräilyä.

Dyrekin näytelmässä parisuhteisiin ja niiden dynamiikkaan liittyvän huumorin lisäksi piikittely kohdistuu erityisesti siihen, miten holhoavasti, omien ennakkoluulojen ja kuvitelmien pohjalta ulkomaalaisia saatetaan kohdata, kuten Laineen ja Pääkkösen esittämä pariskunta tekee. Itseäni nauratti erityisesti se, miten he hyvää tarkoittaen päättävät lahjoittaa kaikenlaista nurkissa lojuvaa, enemmän tai vähemmän käyttökelpoista tavaraa Hanistaniin. 

Esitys on viihdyttävä paketti, jossa parisuhdekomediaan yhdistellään elementtejä, jotka tuovat hieman mieleen Larry Shuen komedian Ulkomaalainen, jossa myös päähenkilö tekeytyi ulkomaan eläväksi. Tämä komedia nähtiin Seinäjoen kaupunginteatterissa muutamia vuosia sitten. 

Miksi Vaimoni on toista maata on sitten niin suosittu? Yhdeksi menestystekijäksi veikkaisin Dyrekin tiivistä tekstiä, jossa ei ole turhaa täytettä, vaan se menee koko ajan eteenpäin, turhia pysähtelemättä. 

Väliaika tuli kuitenkin Törnävän maisemissa tarpeeseen, jotta jaksoin täysillä keskittyä farssin loppukäänteisiin.

Katsoin esityksen 14.6.2025

*Näin esityksen pressilipulla 

Susanna Laine, Antti LJ Pääkkönen, Jani Johansson ja Katriina Sinisalo.
Kuva: Mikko Karsisto

Työväen Näyttämöpäivät 2025: osa 2

The Dolls of New Albion – Kirottujen nukkejen kaupunki (Samvais Ensemble)

Kotimaisten, osin raskaidenkin klassikoiden jälkeen oli hyvä päästä lauantaipäivän päätteeksi kokemaan jotain ihan muuta. Oma aikataulu sentään salli useamman tunnin tauon ennen päivän päättävää Paul Shaperan säveltämää ja sanoittamaa musikaalia The Dolls of New Albion – Kirottujen nukkejen kaupunki. Esityspaikkana musikaalille toimi Mikkelin teatteri.

The Dolls of New Albion oli festivaalille kutsuttuna puoliammattilaistuotantona oiva lisä viikonlopun ohjelmistoon. Tämä Kalle Tahkolahden ohjaama ja suomentama musikaali sai ensi-iltansa Teatteri Toivossa Helsingissä loppuvuodesta 2024. Kyseessä oli myös teoksen pohjoismainen kantaesitys.

Musikaalin juoni on sopivan klassinen: keksijä Annabel McAlistair (Veera Väisänen) päättää palauttaa henkiin kuolleista rakastettunsa Jasperin, joka herää eloon mekaanisena nukkena. Seuraavassa kolmessa näytöksessä seurataan McAlistairin suvun jälkeläisten vaiheita, joihin myös nuket liittyvät. Tapahtumapaikkana on Uuden Albionin kaupunki, joka myös kokee muutoksia musikaalin edetessä. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Huomioni kiinnittyi heti alussa Ilja Raunion näyttävään valosuunnitteluun sekä komeaan puvustukseen, josta vastasivat Sinikka Zannoni ja Minna Wallenius. Puvustus oli taattua ja tunnistettavaa steampunk-tyyliä. Steampunk on tieteiskirjallisuuden laji, jossa tapahtumapaikkana toimii 1800-luvun Britanniaa muistuttava vaihtoehtotodellisuus.

Esiintyjiä lavalla oli yhteensä yhdeksän, mutta esimerkiksi alun joukkokohtauksessa tuntui siltä, että lavalla olisi ollut suurempikin joukko. Verna Laineen karismaattisesti esittämä kertojahahmo liikkui sulavasti lyhdyn kanssa läpi esityksen, punoen katsojalle eri juonenlankoja yhteen.

Episodirakenteen vuoksi esityksen hahmot vaihtuivat melko nopeasti. Kertojahahmon lisäksi mieleen jäivät esimerkiksi Veera Väisäsen väkevä tulkinta keksijä Annabellasta ja Stella Lahtelan nukkemainen olemus nukke-Jasperin roolissa.

Läpilauletussa musikaalissa oli imua ja tenhoa. Paul Shaperan teoksessa on isoja teemoja ja ideoita, kuten kuolemattomuus sekä ihmisten ja mekaanisten nukkejen suhde, mutta niiden tarkempaan kehittelyyn ei puolitoistatuntisessa teoksessa ollut aikaa. 

Taidokkaasti toteutettu musikaalielämys vei mennessään hetkeksi muihin maailmoihin.

Luulosairas (Vehkajärven Teatteri)

Sunnuntaipäivän koittaessa alkoi oma turnauskestävyys olla jo hieman koetuksella. Suuntasin aamukymmeneksi Kulttuuritalo Sotkuun, jossa oli vuorossa Vehkajärven teatterin näkemys Molièren Luulosairaasta. Tuttu klassikko oli hyvä aloitus päivälle, sillä jutun juonen ollessa pääpiirteissään tiedossa pääsin keskittymään rauhassa toteutukseen ja nokkeluuksia vilisevään dialogiin. Virvoittaakseni itseni kunnolla festivaalin päätöspäivään tilasin kahviosta valmiiksi väliajalle suolaisen piiraan ja teen. Hyvin maistui!

Luulosairaan juoni on taattua Molièreä, karrikoituine hahmoineen ja juonenkäänteineen. Aatelismies Argan (Arppa Korkka) on tavattoman sairas, tai näin hän asian itse kokee, mutta voimia riittää kyllä tyttären Angeliquen (Mirja Korkka) naimakauppojen järjestämiseen, etenkin kun sukuun on mahdollista saada tuleva lääkäri. Neuvokas palvelustyttö Toinette (Tanja Vuorinen) pyrkii järjestelemään asioita siten, että Angeliquen todellinen rakastettu Cleante (Kusti Vuorinen) veisi pidemmän korren kilpakosijastaan.

Ohjaaja Juho Joki onnistui työryhmineen löytämään klassikkoon luontevan, vauhdikkaan rytmin, jossa koomiset tilanteet seurasivat rivakasti toisiaan. Monenlaista häslinkiä ja väärinkäsitystä riitti. Naurun aiheena on etenkin Arganin, luulosairaan, hyväuskoisuus: hän on valmis maksamaan isoja summia erinäisistä rohdoista ja hoidoista, vaikka hieman kommentoikin niiden hintojen nousua. Arppa Korkka teki herkullisen roolisuorituksen auktoriteettihahmona puoskareiden armoilla. 

Itse otettu kuva. Loppukiitokset.

Muista näyttelijöistä valokeilaan nousi etenkin Tanja Vuorinen Toinettena, joka joutui venymään erinäisiä huijauksia ja hämäyksiä järjestäessään. Roolisuorituksessa korostui fyysinen näyttelijäntyö ja koominen liike. Lisäksi yhdeksi esityksen koomisista huippukohdista nousi musiikkihetki, jossa Kusti Vuorisen veto kiihtyi yllättäen rokkikukkoilun suuntaan.

Esitys oli kokonaisuutena tyylipuhdas veto, johon oman piristävän lisänsä toi Kusti Vuorisen esittämä musiikki erinäisillä kelloilla, jotka sulautuivat osaksi lavastusta. Vuorinen, joka on musiikkialan ammattilainen, vastasi myös esityksen sävellyksestä.

Luulosairas taisikin vaivihkaa nousta omaksi suosikikseni festivaalilla katsomistani esityksistä. Mainio muistutus siitä, että klassikkoa ei tarvitse välttämättä yrittää keksiä uudelleen tuoden sitä lähemmäs nykypäivää. Tekstin ajankohtaisuutta tässä ajassa, jossa lääketieteen asiantuntijaksi saattaa julistautua ihan kuka tahansa, korostivat myös esityksiä arvioineet raatilaiset Näyttämöpäivien päätöstilaisuudessa.

Tunari (Ilves-Teatteri)

Yksi tiukka esityspaikan vaihto mahtui itselläni tänä vuonna aikatauluun. Kulttuuritalo Sotkusta oli Luulosairaan jälkeen aikaa vajaat 30 minuuttia siirtyä Kulttuuritalo Tempoon, reilun kilometrin päähän, jossa alkoi oman festivaaliurakkani päättävä, helsinkiläisen Ilves-Teatterin monologinäytelmä Tunari. En ollut suinkaan ainoa pikaisen esityspaikan vaihdon suorittaja, sillä useampikin katsoja otti nopean lähdön katsomosta. Joitakin paremmin varautuneita katsojia odotti taksikyyti kulmilla. Oli siis viimeisen rutistuksen aika.

Ilves-Teatterin monologista nähtiin festivaalilla kaksi esitystä, joissa vuorottelivat Oliver Härkönen ja Kanerva Paunio. Itselleni osui Tunari katsottavaksi Härkösen esittämänä. Aiheena esityksessä, jonka käsikirjoittamisesta ja ohjauksesta vastasi Eppu, oli tarkkaavuus- ja keskittymishäiriön vaikutukset jokapäiväiseen arkeen. Monologin nimikkohenkilö Tunari on levoton ja stressaantunut kirjallisuustieteen opiskelija.

Esityksessä tehdään selväksi, että tarjolla on eräänlaista päähenkilön tajunnanvirtaa tragikoomisella sävyllä, sillä muut ihmiset, joita kuullaan nauhalta, puhuttelevat myös päähenkilöä Tunariksi. Esityksessä kuullut lukuisat ääninäyttelijät tekivät vivahteikasta työtä. Lauri Rautanen ja Paul Sainio ansaitsevat kiitokset onnistuneesta äänisuunnittelusta. 

Kuva:  Pihla Liukkonen / Kontrastia

Monologissa onnistutaan näyttämöllistämään sujuvaksi, reilun tunnin pituiseksi esitykseksi ADHD-oireiden kokonaisvaltainen vaikutus ihmisen, tässä tapauksessa opiskelijan, elämään. Oliver Härkönen heittäytyi Tunarin rooliin ennakkoluulottomasti, itsensä likoon pistäen. Suorituksessa oli vetovoimaa, joka kantoi koko keston ajan. Härkönen oli siis omaksunut tekstin sisällön ja roolin mallikkaasti, tehden siitä omannäköisen version.

Tunarin koomiseksi miellettävät tilanteet, esim. ajanhallinnan puutteeseen liittyen, naurattivat sunnuntai-iltapäivän yleisöä. Itselläni oli monin paikoin tunne, etten tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Esityksessä oli varma ja sujuva poljento, eikä se typistynyt missään vaiheessa luennon suuntaan, vaikka aihepiiriin liittyviä asioita, esimerkiksi lääkitykseen liittyen, tuotiinkin esille. Tarkkaavuuden häiriöt ovat yksilöllisiä, joten monologi, jossa keskiöön nousee yhden henkilön subjektiivinen kokemusmaailma, oli oiva esitysmuoto aiheen käsittelyyn.

Esityksen aloitusvitsi, jossa joku muka myöhässä oleva pyrkii vielä saliin, toimi festivaalikontekstissa oikein nautittavasti.

Päätöstilaisuus

Työväen Näyttämöpäivien päätöstilaisuudessa kuultiin teatterin ammattilaisista koostuvien raatien palautteet esiintyville ryhmille ja julkistettiin yleisöäänestyksen voittaja, joka oli tänä vuonna Ykspihlajan Työväen Näyttämön Huojuva talo. Raadeissa toimivat tällä kertaa näyttelijäntaiteen professori Jarkko Lahti, teatterikriitikko Kirsikka Moring, näyttelijä Kati Outinen ja teatteriohjaaja Mikko Roiha.

Oli antoisaa päästä vielä fiilistelemään ja sulattelemaan viikonlopun aikana nähtyjä ja koettuja esityksiä sekä kuulemaan ammattilaisten näkemyksiä, joita pidin erittäin kiinnostavina. Tilaisuuden juonsi näyttelijä Taisto Oksanen, joka toimi edeltävän vuoden festivaalin ohjelmistovalitsijana.

Lopuksi

Katsomani kattaus oli pitkälti oman teatterimaun mukaisia esityksiä sekä muutamia yllätyksiä, jotka ovat aina hyvän festivaalin merkki. Näyttämöpäivien esitysten kokonaistäyttöaste oli 90,5 %, joten väkeä riitti katsomossa, useimpien näytösten ollessa loppuunmyytyjä.

Työväen näyttämöpäivät järjestettiin Mikkelissä 24.–26.1.2025


TULOSSA: TNP 50 VUOTTA - JUHLAFESTIVAALI 23.–25.1.2026

Työväen Näyttämöpäivät 2025: osa 1

Työväen Näyttämöpäiviä vietettiin jälleen Mikkelissä tammikuun lopulla. Kyseessä on Suomen suurin harrastajateatteritapahtuma, joka kerää tammikuisen viikonlopun ajaksi Mikkeliin teatterin harrastajia, ammattilaisia ja innostuneita katsojia. Perinteikkään festivaalin 50-vuotista taivalta juhlitaan ensi vuonna.

Festivaalin pääohjelmistossa nähtiin esitykset kahdeksalta eri harrastajateatteriryhmältä, jotka näyttelijä Laura Rämä oli valinnut 40 hakijan joukosta.

Itse olen käynyt Näyttämöpäivillä vasta muutamia kertoja, mutta festivaalin viehätys, joka saa vakiokävijät palaamaan Mikkeliin yhä uudelleen, on käynyt itsellenikin jo selväksi. Yksi keskeinen tekijä on tietenkin esitysten laadukkuus.

Näyttämöpäivät on mainio mahdollisuus katsoa läpi mielenkiintoinen ja monipuolinen kattaus harrastajateatteriesityksiä eri puolilta Suomea. Aivan kaikkea ei ahkerinkaan katsoja ehdi viikonlopun aikana nähdä, vaan jostain on karsittava.

Pääsin tänä vuonna osallistumaan tapahtumaan bloggaajana, eli sain liput katsomiini esityksiin festivaaliraportin kirjoittamista varten.

Kauppa-Lopo (OUTS-teatteri)

Viikonlopun esitysmaraton alkoi itselläni Kulttuuritalo Sotkussa, jossa nähtiin mikkeliläisen harrastajateatteriryhmä OUTSin versio Minna Canthin klassikosta. Pohjaksi oli valikoitunut Juhani Nuoton dramatisointi Canthin novellista.

Helena Hirvosen esittämä Kauppa-Lopo on vastaansanomaton hahmo: vankilassa erinäisistä rikkomuksista istunut, viinaan menevä, luontainen kauppamies, johon kanssaihmiset suhtautuvat epäilevästi tämän rähjäisen ulkokuoren ja epämääräisen taustansa vuoksi. Silti tämä kuitenkin rientää maisterin lesken, rouva Kortmanin, avuksi, kun saa vihiä tämän aikeista myydä talonsa. Pian käy kuitenkin selväksi miten ennakkoluuloisia ihmiset ovat. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Leena Luostarisen ohjaus oli viihdyttävä ja sopivalla rytmillä etenevä perinteinen klassikkotulkinta. Canthin eloisa ja sävykäs kieli taittui hyvin kymmenpäiseltä näyttelijäporukalta. Pidin erityisesti siitä, että tilanteen kuin tilanteen haltuun ottavan Kauppa-Lopon hahmoa ei paisuteltu liiaksi, eikä Hirvosen roolityössä ollut mitään ylimääräistä yleisön kosiskelua.

Huomioni kiinnittyi esityksessä myös osuvaan tilankäyttöön. Kulttuuritalo Sotkun esitystilaa hyödynnettiin kunnolla myös syvyyssuunnassa, ja tunnelmaa rakennettiin käyttämällä videoita apuvälineenä juonenkuljetuksessa. Kokonaisuutta elävöittävissä videopätkissä, joista vastasi Ismo Funke, oli annos klassista mykkäelokuvien tyyliä, sitä kuitenkaan turhia parodioimatta.

Kauppa-Lopo oli selväpiirteisyydessään ja nautittavuudessaan oikein kelpo avaus omalle festivaaliviikonlopulleni.

Minä rakastin yötä (Kipinät-kuoro)

Jyväskylän teatteritarjontaa tulee seurattua aktiivisesti, mutta jyväskyläläisen Kipinät-kuoron Minä rakastin yötä – pieni kauhumysteerimusikaali ennätti mennä ohitseni, koska esitykset myytiin loppuun hyvissä ajoin. Suuntasin siis odottavaisin mielin Mikkelin Teatterille, festivaalin viralliseen avajaisnäytökseen.

Erika Hastin käsikirjoittama ja ohjaama musikaali on rakennettu jyväskyläläisen Räsynukke-yhtyeen musiikin ympärille. Tarinan kehyksen tarjoaa salaperäinen, hieman kauhua herättävä sirkus, toimien linkkinä vuosien 1906 ja 1944 välillä. Ydinjuoni on kahden nuoren, eri sosiaaliluokkiin kuuluvan naisen, Fridan (Julia Lehtovalo) ja Rauhan (Elina Hokkanen), traaginen rakkaustarina. Vaikka tyylilaji on musikaali kauhumaustein, Hastin teksti ankkuroi tapahtumat tarkasti 1900-luvun alun Suomeen.

Räsynuken kappaleita, joista monet on sanoittanut ja säveltänyt Suvi Uura, kuultiin Kipinät-kuoron perustajan Kaisa Halmemiehen kuorolle sovittamina versioina. Räsynuken musiikkia on luonnehdittu moderniksi kansanmusiikiksi. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Kuoro soi komeasti, ja esityksen äänimaisemaan oli mukava uppoutua. Räsynuken kappaleiden tarinallisuus tarjosi oivallisen maaperän musikaalille. Parhaimmillaan esitys saavutti todella vahvan kokonaistunnelman, johon huomioni katsojana enemmän kiinnittyikin kuin yksittäisiin roolisuorituksiin.

Silke Valkeisen puvustus ja Veera Anttilan maskeeraus onnistuivat myymään itselleni sirkusteemaiset kauhuelementit, jotka suomalaisessa historiallisessa fiktiossa tuntuivat hieman vierailta. Lavalla oli kaikkiaan kymmeniä ihmisiä. Osuva puvustus ja maskeeraus auttoivat osaltaan luomaan lavalle persoonallisen oloisia tyyppejä, eikä mitään harmaata massaa.

Katsojat saivat jännittävän ensikosketuksen esityksen hahmoihin ja salaperäiseen tunnelmaan jo teatterisaliin astuessaan, kun esiintyjiä oli levittäytynyt salin rappusille vastaanottamaan katsojia. Hienoa tunnelman luomista!

Vanhojen kummitustarinoiden tunnelmaa miellyttävällä tavalla henkivä Minä rakastin yötä oli oiva päätös ensimmäiselle festivaalipäivälle.

Skavabölen pojat (Teatteri Akseli)

Antti Raivion 1990-luvun alussa Q-teatterissa ensi-iltansa saanut, sukupolvinäytelmäksi julistettu Skavabölen pojat tuntuu trendaavan harrastajateattereiden keskuudessa, sillä siihen näkyy tarttuneen lähiaikoina useampikin harrastajaryhmä. Myös harvinainen ammattiteatteriversio nähtiin Keski-Uudenmaan Teatterissa loppuvuodesta 2023. Raivion teksti puhuttelee siis edelleen tekijöitä - ja miksei myös katsojia.

Itselleni Raivion klassikko on tuttu paitsi Zaida Bergrothin elokuvaversiona, niin myös Jyväskylän Huoneteatterin tulkintana keväältä 2019. Nämäkään eivät ole enää aivan tuoreessa muistissa. Siispä otin suunnan festivaalilauantain alkajaisiksi Kulttuuritalo Tempoon, jossa päivän ensimmäinen esitys alkoi aamukymmeneltä.

Skavabölen pojat pohjaa tunnetusti Raivion omaan nuoruuteen, johon kuuluivat vanhempien avioero, isän alkoholismi ja äidin mielenterveysongelmat. Näistä aineksista syntyi näytelmä, jossa kaikkea tätä luodataan perheen lasten, veljesten Rupertin ja Evertin näkökulmasta. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Turkulaisen Teatteri Akselin versiossa, jonka ohjauksesta vastasi Kauno Takarautio, veljesten rooleissa nähtiin Vilja Aavikko isoveli Rupertina ja Helmi Henell pikkuveli Evertinä. Aavikon ja Henellin keskinäisissä kohtauksissa riitti energisyyttä ja hyvää tekemisen meininkiä. Omissa silmissäni he tuntuivat alkuun jättävän muut näyttelijät varjoonsa, vaikka esityksen näyttelijäntyö ihan tasalaatuista olikin. Myös Jukka Lahdenveden roolisuoritus veljesten vähitellen alkoholisoituvana isänä jäi mieleen.

Skavabölen poikien hienous piilee siinä, että vaikka näytelmässä käsitelläänkin kipeitä asioita, se sisältää silti lämminhenkisyyttä, ronskiakin huumoria ja lapsuuden pihaleikkien tunnelmaa. Lisäksi näytelmä piirtää ajankuvaa 1970- ja 80-lukujen elämänmenosta Suomessa.

Nyt nähdyssä tulkinnassa Raivion värikäs kieli, jota kuullaan etenkin lapsihahmojen suusta, ja tavoiteltu ajankuva välittyivät hyvin. Siirtyily eri aikatasoilla sen sijaan oli mielestäni ajoittain hieman töksähtelevää. Lisäksi tuntui, ettei Rupertin ja Evertin leikeissään rakentamista mielikuvitusmaailmoista saatu aivan kaikkia tehoja irti.

Esityksen lopussa kuultu Veteraanin iltahuuto resonoi hyvin muun kokonaisuuden kanssa, tarjoten katsojille hetken pysähtyä sulattelemaan näytelmän teemoja.

Huojuva talo (Ykspihlajan Työväen Näyttämö)

Lauantaipäivä jatkui toisella klassikolla, kun Kulttuuritalo Sotkussa virittäydyttiin iltapäivästä kokkolalaisen Ykspihlajan Työväen Näyttämön Jotuni-tulkinnan äärelle. Yleisöön saapui myös presidentti Tarja Halonen, Työväen Näyttämöiden Liiton kunniapuheenjohtaja, seurueineen. Katsomossa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta kyllähän kunniavieraan läsnäolo ruokki osaltaan festivaalitunnelmaa.

Ykspihlajan Työväen Näyttämö tarttui Antti Mikkolan oivaltavaan sovitukseen, jossa Jotunin avioliittoromaanin sukupuoliroolit käännetään toisinpäin. Mikkolan nykyaikaistetussa dramatisoinnissa, jonka hän ohjasi Tampereen Teatteriin 2017, parisuhteen väkivaltainen osapuoli on nainen ja väkivalta kohdistuu mieheen.

Aku-Petteri Pahkamäen ohjauksessa sukelletaan lähisuhdeväkivallan kierteeseen, joka virittyy pikkuhiljaa osaksi Lea (Tarja Hovatov) ja Eero Markun (Kimmo Oikarinen) parisuhdetta. Suhteen alussa hurmaavasta Leasta kuoriutuu todellinen manipuloija ja väkivaltainen narsisti. Eerosta taas tulee suhteen alistuva, jatkuvasti kompromisseja tekevä osapuoli.

Esitys oli rankka ja ravisteleva, asioita ei kaunisteltu tai peitelty, mutta siitä puuttui itsetarkoituksellinen rankistelu. Katsojaa ei päästetty helpolla. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt teatteriesityksen, jonka tunnelma olisi ollut näin painostava. Pahkamäen tarkassa ja intensiivisessä ohjauksessa oli sentään pieniä suvantohetkiä, jolloin katsomossa saattoi hieman hengähtää.

Laadukkaasti näytelty, etenkin pääosaparin osalta, ja hienovaraisesti ohjattu esitys oli yksi festivaalin kohokohdista. Yleisö palkitsikin työryhmän ansaitusti seisaaltaan annetuin aplodein.

Melkein ihmisiä (Tukkateatteri)

Tamperelainen harrastajateatteri Tukkateatteri jatkaa toista kesää Amurin museokorttelissa. Viime kesänä nähtiin Maria Jotunin komedia Savu-uhri. Nyt on vuorossa Aune Mäkisen samannimiseen romaaniin pohjautuva Melkein ihmisiä, jonka dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaavat Katri Häti ja Mia-Annette Latvus.

Mäkisen romaanissa, joka ilmestyi 1990-luvun lopulla, kuvataan elämää Amurin työläiskorttelissa 1930- ja 1940-luvuilla. Teatterikokemus kytkeytyykin vahvasti siihen, että yleisö pääsee katsomaan Mäkisen romaaniin pohjautuvaa kesäteatteriesitystä historialliseen ympäristöön.

Amurin museokortteli, joka täyttää tänä vuonna 50 vuotta, säilytettyine asuintaloineen ja piharakennuksineen, tarjoaa kävijöille kokemuksen siitä, miten työläisten elämä oli aikoinaan järjestetty. Hieman kliseisesti voisi todeta, että historia herää eloon. Paikallishistoriaa paikallisyleisölle! 

Kuva: Kaisa Vuorinen

Esityksessä seurataan Amurin työläiskorttelin ihmisten elämää yhden kesän ajan 1930-luvun puolivälissä. Esitys lähtee liikkeelle siitä, kun Hanna (Mimmi Virtanen) muuttaa maaseudulta kaupunkiin ja asettuu asumaan Amurin osakyökkiin. Amurin taloissa oli yhteiskeittiö, jonka talossa asuvat perheet ja alivuokralaiset jakoivat. Asuminen oli tiivistä, niin hyvässä kuin pahassa, mikä käy selväksi esityksestä.

Oli ilo seurata laajaa, eri ikäisistä harrastajista koostuvaa näyttelijäjoukkoa. Erityisesti mieleen jäivät vahvalla äänenkäytöllään erottuvan Jaakko Melan esittämä talonmies Eelis sekä pihapiirin lapsia energisesti ja hyvällä yhteispelillä esittävät Jarkko Rautava, Laura Malmivaara ja Kuura Juntunen.

Hahmojen runsaus toi kokonaisuuteen realismin tuntua, vaikka aivan kaikista hahmoista en ollut täysin perillä. Tämä ei kuitenkaan ole iso moite, sillä osa hahmoista jäi esityksessä auttamatta hieman statisteiksi. Kokonaisuudessa oli nähdäkseni kyse enemmän ajan ja paikan hengestä kuin yksittäisistä ihmisistä. 

Kuva: Kaisa Vuorinen

Mäkisen tekstin pohjalta syntynyt esitys nojaa tunnelmaan, värikkääseen ja viihdyttävään dialogiin sekä hauskoihin hahmoihin. Nauraa saikin useammassakin kohtauksessa. Juoniaineksia tarjosivat esimerkiksi hiljalleen virittyvä kolmiodraama ja pihapiirin miesten pirtukaupat, mutta erityistä dramaattista jännitettä esityksessä ei haettu. Loppupuolelle oli kuitenkin ladattu sen verran dramatiikkaa, ettei esityksen intensiteetti päässyt haihtumaan. 

Hätin ja Latvuksen ohjauksessa hyödynnettiin sopivasti, mutta ei liioittelevasti, Amurin museokorttelin sisäpihan miljöötä. Hahmot kurkkivat ja huutelivat ajoittain ikkunoista, ja näyttelijöiden toiminta ulottui paikoin myös hieman sivummalle.

Tasaisesti eteenpäin soljuva esitys tarjosi mielenkiintoisen kurkistuksen työläiskorttelin elämänmenoon, tavallisten ihmisten toiveisiin ja unelmiin. Välimatka näyttelijöiden ja yleisön välillä tuntuu ulkoilmaesityksessä tavallista pienemmältä, mikä edesauttoi esityksen imuun pääsemistä. Osansa tunnelman luomiseen toi myös Saana Kastelli harmonikan soitollaan.

Katsoin esityksen 29.5.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Kaisa Vuorinen

Rikos ja rangaistus (Q-teatteri)

Q-teatterin katsomo on poikkeuksellisesti jaettu kolmeen lohkoon, jotka ympäröivät näyttämön. Kenties sisääntulon sujuvoittamiseksi näyttelijät ovat vastassa yleisöä, istumapaikkoja neuvoen ja kontaktia ottaen. Tunnelma on aavistuksen jännittynyt. Pienten istumajärjestykseen liittyvien epäselvyyksien jälkeen esitys päästään aloittamaan hieman myöhässä.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus on yksi maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Esa-Matti Smolanderin ohjaus ja sovitus siirtää ja päivittää tapahtumat Pietarista nykypäivän Helsinkiin neljän näyttelijän voimin. Sovituksen pohjana toimii Olli Kuukasjärven suomennos.

Esityksen rungon muodostaa tapahtumasarja, jossa epäonnistunut, vimmainen teatteriopiskelija Raskolnikov (Miro Lopperi) tulee surmanneeksi opiskelijoiden kustannuksella rietastelevan asuntosijoittajan (Lotta Kaihua). Komisario Petrovits (Hannu-Pekka Björkman) tutkii tapausta omaan tahtiinsa ja tyyliinsä. 

Kuva: Mitro Härkönen

Tarkennuksena mainittakoon, että kaikki näyttelijät esittävät ajoittain Raskolnikovia, joka mielenkiintoinen ja tehokas ratkasu. Erityisesti kuulustelutilanteeseen poliisin kanssa tämä tuo aivan omanlaistaan kierrettä, kun useampi näyttelijä on vuorollaan äänessä samaa henkilöä esittäen.

Huomioni kiinnittyi vahvan, tavattoman tasalaatuisen näyttelijäntyön lisäksi Smolanderin oivaltavaan tilankäyttöön. Esityksen tapahtumat levittäytyvät osin katsomoon ja rappusiin, eikä ainoastaan jumitu pienelle näyttämölle. Pelkistetystä lavastuksesta vastasi Milja Alho.

Romaanissa Dostojevski kuvailee Pietarin hellettä, tunkkaisuutta ja Raskolnikovin asuinympäristön ahtautta. Näitä tunnelmia välittyy myös esityksestä. Topias Toppisen valosuunnittelulla on klaustrofobisten tunnelmien rakentamisessa olennainen rooli. Näyttämöä dominoivat monessa kohtauksessa lämpimät, hehkuvat värit. Tukaluus ja kuumuus tuntuvat katsomossa asti. 

Smolander on tehnyt hyvää työtä romaanin tiivistämisessä näyttämölle. Läpijuoksun tunnetta ei vajaan kolmen tunnin pituisen esityksen äärellä synny, vaan romaanista on poimittu mukaan vain kaikkein olennaisimmat hahmot ja elementit. Esitysdramaturgina on toiminut Rasmus Arikka.

Kuva: Mitro Härkönen

Painostavaa tunnelmaa kevennetään paikoin osuvasti huumorilla. Esimerkiksi komisario Petrovitsin saapuminen kahvikupin kanssa kuulusteluihin, Dannyn Kesäkadun tahdissa, edustaa sellaista huumoria, joka toimii teatteriesityksessä ja naurattaa makoisasti ainakin itseäni. Tämä kohtaus, joka perustui yllättävän musiikin sopivaan annosteluun ja toistoon, rikkoi osuvasti vakavaa kehystä, sabotoimatta kuitenkaan tiheää kokonaistunnelmaa. Smolanderin tyylitaju ei petä.

Q-teatteri on keskittynyt ohjelmistovalinnoissaan jo pidempään kotimaisiin kantaesityksiin. Kun Q-teatterin taiteellisen johtajan Juho Mantereen ja säveltäjä Henri Lyysaaren musikaalikomedia Uusi Eden toteutui tänä keväänä yhteistyönä Helsingin kaupunginteatterin kanssa Pasilassa, avautui Tunturikadun näyttämölle tilaa klassikkotulkinnalle.

Smolander työryhmineen käyttää tilaisuuden hyvin, ja lopputulos on ansaitusti nostettu yhdeksi alkuvuoden teatteritapauksista.

Katsoin esityksen 8.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Mitro Härkönen

Piina (Seinäjoen kaupunginteatteri)

Seinäjoen kaupunginteatterin kevään tapaus on ollut Stephen Kingin Piina-romaanin näyttämösovitus. Hypetykseltä ei ole voinut täysin välttyä, vaikka kokonaisten arvioiden lukemista olisi yrittänyt vältellä. 

Stephen King käyttää monissa teoksissaan kirjailijahahmoja, niin myös Piinassa. Päähenkilö, menestynyt kirjailija Paul Sheldon (Reidar Palmgren), on päättämässä romanttista historiallista romaanisarjaansa aikomuksenaan kääntää urallaan uusi sivu.

Suunnitelmiin tulee mutka matkaan, kun Sheldon joutuu auto-onnettomuuteen Coloradon vuoristossa. Hänet pelastaa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes (Satu Silvo), joka tunnustautuu kirjailijan suurimmaksi faniksi. Toipuessaan Wilkesin syrjäisessä talossa Sheldon alkaa ymmärtää olevansa käytännössä vankina.

Reidar Palmgren ja Satu Silvo. Kuva: Jukka Kontkanen

Piina tarjoaa suljetun tilan kauhua, tapahtumien sijoittuessa pääosin Wilkesin eristyksissä olevaan maalaistaloon. Elissa-Studion näyttämö välittää tämän ahtauden tunnun onnistuneesti. Lavastuksesta vastannut Riikka Aurasmaa on tehnyt uskottavaa työtä.

Lavastus on tunnelmallinen, sopivan yksinkertainen ja silti yksityiskohdilla viimeistelty. Myös Riku Metsän äänisuunnittelu nousee tärkeään rooliin tunnelman rakentajana, erityisesti tarinan kannalta olennaisen lumimyrskyn välittämisessä.

Palmgren ja Silvo ovat rooleissaan vakuuttavia. Erityisen kutkuttavaa seurattavaa on esityksen alkupuoli, jossa vasta pedataan tulevia käänteitä. Ilmassa on viitteitä siitä, ettei Annie ole henkisesti aivan tasapainossa. Esityksen edetessä Silvo yltyy roolissaan entistä hurjemmille kierroksille, lyömättä kuitenkaan överiksi. Jukka Puronlahti täydentää esitystä kadonnutta kirjailijaa jäljittävänä sheriffi Busterina.

Ohjaaja Olli-Matti Oinonen työryhmineen onnistuu luomaan vangitsevan teatterikokemuksen, jossa jännityksen rakentaminen toimii mallikkaasti, rytmityksen ollessa kohdallaan. Pohjana on kirjailija William Goldmanin tiivis sovitus.

Vaikka Kingin romaani on 1980-luvun lopulta, niin sen julkkiskulttuuriin ja fanitukseen liittyvät teemat ovat yhä ajankohtaisia. Internetin ja sosiaalisen median myötä fanittaminen on siirtynyt aivan uudelle tasolle, mahdollistaen omien suosikkien aiempaakin tiiviimmän seuraamisen.

Katsoin esityksen 10.4.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Bosslady (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Jyväskylän kaupunginteatterin musikaalin Bosslady – Maija Vilkkumaan musikaali alaotsikon kanssa on lukijan hyvä olla tarkkana. Kyseessä ei siis ole Maija Vilkkumaa -musikaali, vaan Maija Vilkkumaan musikaali.

Syksyllä 2024 ensi-iltansa saanut Bosslady on Vilkkumaan itsensä säveltämä, sanoittama ja käsikirjoittama yhdessä Satu Rasilan kanssa. Pohjana on toiminut radiomusikaali Mä halusin olla suffragetti, jonka Vilkkumaa kirjoitti Yle Radio Suomeen vuonna 2017.

Bossladyn päähenkilöitä ovat kaksi lapsuudenystävää, Anni (Saara Jokiaho) ja Elli (Elina Saarela), jotka ovat 25-vuotiaiksi nuoriksi aikuisiksi kasvettuaan hieman erkaantuneet toisistaan. Anni ei enää viihdy aktivistiporukoissa, vaan keskittyy parisuhteeseensa ja omiin juttuihinsa. Elli puolestaan jatkaa tinkimättömästi tasa-arvoisemman maailman vaatimista.

Kuva: Jiri Halttunen

Anni paiskautuu toden teolla aikuisten maailmaan aloittaessaan työt isänsä (Paavo Honkimäki) mainostoimistossa. Edessä on uuden roolin omaksuminen työyhteisössä, jossa kilpailuhenkisyys vallitsee.

Hahmot saattavat tuntua alkuun hieman ohuilta, mutta Vilkkumaan osuva musiikki syventää heitä ja tempaa katsojan tehokkaasti esityksen imuun. Sävellyksissä on vahvasti läsnä Vilkkumaan tunnistettava tyyli. Yleisölle tarjotaan hyvin soivaa, mainiosti lavalle sopivaa modernia pop-musikaalimusiikkia.

Pääosaa esittävä Saara Jokiaho on tullut jyväskyläläisyleisölle tutuksi ilmeikkäänä tulkitsijana, mutta kaikki muutkin hoitavat tonttinsa oikein hyvin.

Chris Whittakerin kädenjälkeä oleva koreografia oli omiin silmiini intensiivinen ja rytmikäs. Paviljongin väistötilojen Aune-näyttämöä hyödynnettiin osuvasti, tanssijoiden levittäytyessä pitkin näyttämöä. Kokonaisuus oli selkeästi hahmotettava. 

Kuva: Jiri Halttunen

Bossladyssa onnistutaan yhdistämään sujuvasti viihdyttäviä, osin komediallisiakin aineksia asiapitoisempaan sisältöön. Käsikirjoitus sisältää aimo annoksen feminismiä, jonka historiaakin valotetaan katsojille.

Hieman jäin miettimään, onko musikaaliin ujutettu erilaisia teemoja ja juoniaihioita liikaa yhden teoksen tarpeiksi. On esimerkiksi aikuiseksi kasvamista ja identiteetin rakentamista, miehen roolin ahtautta, jota tuodaan esiin Annin veljen Mikaelin (Sami Ulmanen) hahmon kautta, sekä sukupuolten tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä. Esitys on eittämättä tiukasti ajassa kiinni.

Lopputulos on kuitenkin Satu Rasilan ohjaamana tarpeeksi ilmava, sulavasti kohtauksesta toiseen rullaava kokonaisuus, joka ei kangistu ainesten runsaudesta. Raikas ja energinen esitys, josta jää katsojalle hyvä mieli.

Katsoin esityksen 22.2.2025

*Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla

Kuva: Jiri Halttunen

Vampira (KOM-teatteri)

Moni elokuvien ystävä muistaa ainakin nimeltä Ed Woodin tieteiselokuvan Plan 9 from Outer Space (1959), jota on kutsuttu maailman huonoimmaksi elokuvaksi. Elokuvassa esiintyy myös suomensukuisen Maila Nurmen luoma Vampira-hahmo. Siispä itsekin katsoin elokuvan viimein kokonaan ennen suuntaamistani KOM-teatteriin kokemaan Nurmen elämää käsittelevän esityksen Vampira – miten kaivaa oma hauta suulla.

Jotain erityistä 1950-lukulaista B-halppiksen tenhoa Ed Woodin tieteiselokuvassa, jossa avaruusolennot hyökkäävät maahan, kyllä on. Kulttimaine on helppo ymmärtää, sillä Ed Woodilla oli enemmän intoa elokuvien tekemiseen kuin varsinaista osaamista.

Susanna Airaksisen ja Rosa-Maria Perän käsikirjoittama esitys tarjosi kuitenkin näkökulman elokuvan vastaanottoon, jota en ollut tullut ajatelleeksi. Kun Plan 9 from Outer Space nimettiin maailman huonoimmaksi elokuvaksi 1980-luvulla, kiinnostus sitä kohtaan räjähti ja elokuvasta tuli tunnettu. Maine on kantanut näihin päiviin saakka.

Kuva: Janne Vasama

Susanna Airaksisen ohjaamassa esityksessä myös Ed Wood nähdään Juho Uusitalon energisesti esittämänä. Janne Vasaman lavastussuunnittelu, joka oli melko riisuttu, toi itselleni tunnelman elokuvan kuvauspaikasta jossain Hollywoodin takapihalla.

Esityksestä oli hauska bongailla elokuvamaailman hahmoja, joiden kanssa Maila oli tekemisissä, kuten Orson Welles (Tommi Eronen) sekä Isla Mustanojan esittämät Marlon Brando ja James Dean. Mustanojan läsnäolo ja karisma tekivät Deanin hahmosta erityisen kiehtovan oloisen.

Perinteisempää elämäkertamuotoa esityksessä rikotaan kertomalla Mailan tarinaa komediallisella otteella kahdessa eri aikatasossa. Nuorena ja Hollywoodissa eteenpäin pyrkivänä Mailana nähdään Alina Tomnikov ja vanhan, köyhän, mutta ei aivan kokonaan unohdetun Mailan roolissa Vilma Melasniemi. Molemmat onnistuvat rooleissaan. 

Kuva: Janne Vasama

Erityisen kiinnostavana pidin The Vampira Show -ohjelman ideointiin ja tekemiseen liittyviä osuuksia. Goottilaisen tyylikäs ja seksikäs Vampira-hahmo esitteli kauhuelokuvia nimikko-ohjelmassaan. Ohjelma näkyi vain Los Angelesin alueella, mutta hahmo saavutti myös laajempaa julkisuutta eri medioissa.

Elämäkertanäytelmässä olennaisinta ei ole se, miten hyvin esitettävän henkilön imitaatio onnistuu, mutta Vampiran kaltaisen hahmon kohdalla Tomnikovin työskentely herätti yksinkertaisesti ihastusta –  niin vakuuttavasti hahmon olemus ja sävyt oli tavoitettu. 

KOM-teatterin esityksestä käy ilmi, että omapäisyys ja tinkimättömyys olivat yksi, mutta eivät ainoa, Mailan uran kompastuskivistä. Hollywoodissa, jossa voitontavoittelu ohjaa bisneksiä, omaleimaisuus ei välttämättä johda taloudellisesti suotuisaan lopputulokseen, mutta saattaa voittaa faneja puolelleen vielä paljon myöhemmin. Näin on nähdäkseni käynyt myös Maila Nurmen ja Vampiran kohdalla.

Katsoin esityksen 7.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Janne Vasama