Vaimoni on toista maata (Törnävän kesäteatteri)

Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella on tänä vuonna ohjelmistossa musikaalin sijaan farssi. Ranskalaisen Gilles Dyrekin kirjoittamaan farssikomediaan Vaimoni on toista maata näkyy tarttuneen useampikin teatteri Suomessa viime vuosina. Itse en ollut tätä kuitenkaan aiemmin missään nähnyt, joten suuntasin Törnävälle uteliain mielin. 

Juonen lähtökohdat ovat sopivan herkulliset. Lähiaikoina naimisiin menossa oleva pariskunta Helena (Susanna Laine) ja Janne (Antti LJ Pääkkönen) saa vieraakseen Riston (Jani Johansson) ja tämän tyttöystävän Veeran (Katriina Sinisalo). Risto on Jannen vanha opiskelukaveri, mutta Veeraa he eivät ole koskaan tavanneet. Farssi alkaa kehittyä kun isäntäväki alkaa luulemaan Riston kanssa riitaantunutta, mykkäkoulua pitävää Veeraa ulkomaalaiseksi. 

Sinisalon esittämä Veera päättääkin huvittaa itseään esittämällä kuvitteellisesta Hanistanista, entisen Neuvostoliiton alueelta, kotoisin olevaa pakolaista. Sinisalo pääsee todella irrottelemaan puhumalla siansaksaa ja esim. tanssimalla polkkaa. Itäblokin maihin liitettävät kliseet naurattavat, mutta eivät kuitenkaan muodosta komedian ydintä. 

Susanna Laine ja Antti LJ Pääkkönen. Kuva: Mikko Karsisto

Vaimoni on toista maata sai ensi-iltansa Ranskassa vuonna 2003, jolloin Neuvostoliiton hajoamisesta oli kulunut vasta reilut 10 vuotta. Farssin peruslähtökohta oli toki hupsu jo tuolloin, mutta ajallinen etäisyys itäblokin hajoamiseen on vienyt tekstiä entistä tukevammin mielikuvitushorisonttiin. Muutoin näytelmän teksti on aikalailla ajaton, toimien hyvin myös Seinäjoelle paikallistettuna.  

Farssin lajityypissä pelataan jatkuvasti uskottavuuden rajoilla ja näyttelijöiden tehtävä on myydä kokonaisuus katsojalle. Tältä osin Vaimoni on toista maata on klassinen tapaus. Sopivan pöljä idea alkaa aivan huomaamatta paisumaan ja tarina virittyy ja värittyy edetessään. Pekka Laasosen ohjaus on rytmiltään tarkka, tempoltaan sopivasti kiihtyvä. Reita Lounatvuoren suomennos istuu hyvin näyttelijöiden suuhun.   

Roolitus on onnistunut. Susanna Laine ja Antti LJ Pääkkönen muodostavat pariskunnan, joiden elämä tuntuu olevan silkkaa romanttista söpöilyä ja häitä edeltävää hössötystä. Roolisuorituksissa korostuu nopea replikointi ja fyysinen liike, heidän järjestäessä illanistujaisia. Laine ja Pääkkönen latasivat esitykseen vauhtia jo heti kättelyssä. Ovista tullaan ja mennään, kuten tyylilajiin kuuluu. 

Jani Johansson ja Katriina Sinisalo. Kuva: Mikko Karsisto

Mainion vastavoiman Laineen ja Pääkkösen esittämälle pinnallisen säteilevälle pariskunnalle tarjoaa Jani Johanssonin ja Katriina Sinisalon esittämä riidoissa oleva, vähäsanaisempi pariskunta. Johanssonin ja Sinisalon roolisuorituksissa korostui erityisesti eleet ja ilmeet. Kerrassaan herkullista kyräilyä.

Dyrekin näytelmässä parisuhteisiin ja niiden dynamiikkaan liittyvän huumorin lisäksi piikittely kohdistuu erityisesti siihen, miten holhoavasti, omien ennakkoluulojen ja kuvitelmien pohjalta ulkomaalaisia saatetaan kohdata, kuten Laineen ja Pääkkösen esittämä pariskunta tekee. Itseäni nauratti erityisesti se, miten he hyvää tarkoittaen päättävät lahjoittaa kaikenlaista nurkissa lojuvaa, enemmän tai vähemmän käyttökelpoista tavaraa Hanistaniin. 

Esitys on viihdyttävä paketti, jossa parisuhdekomediaan yhdistellään elementtejä, jotka tuovat hieman mieleen Larry Shuen komedian Ulkomaalainen, jossa myös päähenkilö tekeytyi ulkomaan eläväksi. Tämä komedia nähtiin Seinäjoen kaupunginteatterissa muutamia vuosia sitten. 

Miksi Vaimoni on toista maata on sitten niin suosittu? Yhdeksi menestystekijäksi veikkaisin Dyrekin tiivistä tekstiä, jossa ei ole turhaa täytettä, vaan se menee koko ajan eteenpäin, turhia pysähtelemättä. 

Väliaika tuli kuitenkin Törnävän maisemissa tarpeeseen, jotta jaksoin täysillä keskittyä farssin loppukäänteisiin.

Katsoin esityksen 14.6.2025

*Näin esityksen pressilipulla 

Susanna Laine, Antti LJ Pääkkönen, Jani Johansson ja Katriina Sinisalo.
Kuva: Mikko Karsisto

Työväen Näyttämöpäivät 2025: osa 2

The Dolls of New Albion – Kirottujen nukkejen kaupunki (Samvais Ensemble)

Kotimaisten, osin raskaidenkin klassikoiden jälkeen oli hyvä päästä lauantaipäivän päätteeksi kokemaan jotain ihan muuta. Oma aikataulu sentään salli useamman tunnin tauon ennen päivän päättävää Paul Shaperan säveltämää ja sanoittamaa musikaalia The Dolls of New Albion – Kirottujen nukkejen kaupunki. Esityspaikkana musikaalille toimi Mikkelin teatteri.

The Dolls of New Albion oli festivaalille kutsuttuna puoliammattilaistuotantona oiva lisä viikonlopun ohjelmistoon. Tämä Kalle Tahkolahden ohjaama ja suomentama musikaali sai ensi-iltansa Teatteri Toivossa Helsingissä loppuvuodesta 2024. Kyseessä oli myös teoksen pohjoismainen kantaesitys.

Musikaalin juoni on sopivan klassinen: keksijä Annabel McAlistair (Veera Väisänen) päättää palauttaa henkiin kuolleista rakastettunsa Jasperin, joka herää eloon mekaanisena nukkena. Seuraavassa kolmessa näytöksessä seurataan McAlistairin suvun jälkeläisten vaiheita, joihin myös nuket liittyvät. Tapahtumapaikkana on Uuden Albionin kaupunki, joka myös kokee muutoksia musikaalin edetessä. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Huomioni kiinnittyi heti alussa Ilja Raunion näyttävään valosuunnitteluun sekä komeaan puvustukseen, josta vastasivat Sinikka Zannoni ja Minna Wallenius. Puvustus oli taattua ja tunnistettavaa steampunk-tyyliä. Steampunk on tieteiskirjallisuuden laji, jossa tapahtumapaikkana toimii 1800-luvun Britanniaa muistuttava vaihtoehtotodellisuus.

Esiintyjiä lavalla oli yhteensä yhdeksän, mutta esimerkiksi alun joukkokohtauksessa tuntui siltä, että lavalla olisi ollut suurempikin joukko. Verna Laineen karismaattisesti esittämä kertojahahmo liikkui sulavasti lyhdyn kanssa läpi esityksen, punoen katsojalle eri juonenlankoja yhteen.

Episodirakenteen vuoksi esityksen hahmot vaihtuivat melko nopeasti. Kertojahahmon lisäksi mieleen jäivät esimerkiksi Veera Väisäsen väkevä tulkinta keksijä Annabellasta ja Stella Lahtelan nukkemainen olemus nukke-Jasperin roolissa.

Läpilauletussa musikaalissa oli imua ja tenhoa. Paul Shaperan teoksessa on isoja teemoja ja ideoita, kuten kuolemattomuus sekä ihmisten ja mekaanisten nukkejen suhde, mutta niiden tarkempaan kehittelyyn ei puolitoistatuntisessa teoksessa ollut aikaa. 

Taidokkaasti toteutettu musikaalielämys vei mennessään hetkeksi muihin maailmoihin.

Luulosairas (Vehkajärven Teatteri)

Sunnuntaipäivän koittaessa alkoi oma turnauskestävyys olla jo hieman koetuksella. Suuntasin aamukymmeneksi Kulttuuritalo Sotkuun, jossa oli vuorossa Vehkajärven teatterin näkemys Molièren Luulosairaasta. Tuttu klassikko oli hyvä aloitus päivälle, sillä jutun juonen ollessa pääpiirteissään tiedossa pääsin keskittymään rauhassa toteutukseen ja nokkeluuksia vilisevään dialogiin. Virvoittaakseni itseni kunnolla festivaalin päätöspäivään tilasin kahviosta valmiiksi väliajalle suolaisen piiraan ja teen. Hyvin maistui!

Luulosairaan juoni on taattua Molièreä, karrikoituine hahmoineen ja juonenkäänteineen. Aatelismies Argan (Arppa Korkka) on tavattoman sairas, tai näin hän asian itse kokee, mutta voimia riittää kyllä tyttären Angeliquen (Mirja Korkka) naimakauppojen järjestämiseen, etenkin kun sukuun on mahdollista saada tuleva lääkäri. Neuvokas palvelustyttö Toinette (Tanja Vuorinen) pyrkii järjestelemään asioita siten, että Angeliquen todellinen rakastettu Cleante (Kusti Vuorinen) veisi pidemmän korren kilpakosijastaan.

Ohjaaja Juho Joki onnistui työryhmineen löytämään klassikkoon luontevan, vauhdikkaan rytmin, jossa koomiset tilanteet seurasivat rivakasti toisiaan. Monenlaista häslinkiä ja väärinkäsitystä riitti. Naurun aiheena on etenkin Arganin, luulosairaan, hyväuskoisuus: hän on valmis maksamaan isoja summia erinäisistä rohdoista ja hoidoista, vaikka hieman kommentoikin niiden hintojen nousua. Arppa Korkka teki herkullisen roolisuorituksen auktoriteettihahmona puoskareiden armoilla. 

Itse otettu kuva. Loppukiitokset.

Muista näyttelijöistä valokeilaan nousi etenkin Tanja Vuorinen Toinettena, joka joutui venymään erinäisiä huijauksia ja hämäyksiä järjestäessään. Roolisuorituksessa korostui fyysinen näyttelijäntyö ja koominen liike. Lisäksi yhdeksi esityksen koomisista huippukohdista nousi musiikkihetki, jossa Kusti Vuorisen veto kiihtyi yllättäen rokkikukkoilun suuntaan.

Esitys oli kokonaisuutena tyylipuhdas veto, johon oman piristävän lisänsä toi Kusti Vuorisen esittämä musiikki erinäisillä kelloilla, jotka sulautuivat osaksi lavastusta. Vuorinen, joka on musiikkialan ammattilainen, vastasi myös esityksen sävellyksestä.

Luulosairas taisikin vaivihkaa nousta omaksi suosikikseni festivaalilla katsomistani esityksistä. Mainio muistutus siitä, että klassikkoa ei tarvitse välttämättä yrittää keksiä uudelleen tuoden sitä lähemmäs nykypäivää. Tekstin ajankohtaisuutta tässä ajassa, jossa lääketieteen asiantuntijaksi saattaa julistautua ihan kuka tahansa, korostivat myös esityksiä arvioineet raatilaiset Näyttämöpäivien päätöstilaisuudessa.

Tunari (Ilves-Teatteri)

Yksi tiukka esityspaikan vaihto mahtui itselläni tänä vuonna aikatauluun. Kulttuuritalo Sotkusta oli Luulosairaan jälkeen aikaa vajaat 30 minuuttia siirtyä Kulttuuritalo Tempoon, reilun kilometrin päähän, jossa alkoi oman festivaaliurakkani päättävä, helsinkiläisen Ilves-Teatterin monologinäytelmä Tunari. En ollut suinkaan ainoa pikaisen esityspaikan vaihdon suorittaja, sillä useampikin katsoja otti nopean lähdön katsomosta. Joitakin paremmin varautuneita katsojia odotti taksikyyti kulmilla. Oli siis viimeisen rutistuksen aika.

Ilves-Teatterin monologista nähtiin festivaalilla kaksi esitystä, joissa vuorottelivat Oliver Härkönen ja Kanerva Paunio. Itselleni osui Tunari katsottavaksi Härkösen esittämänä. Aiheena esityksessä, jonka käsikirjoittamisesta ja ohjauksesta vastasi Eppu, oli tarkkaavuus- ja keskittymishäiriön vaikutukset jokapäiväiseen arkeen. Monologin nimikkohenkilö Tunari on levoton ja stressaantunut kirjallisuustieteen opiskelija.

Esityksessä tehdään selväksi, että tarjolla on eräänlaista päähenkilön tajunnanvirtaa tragikoomisella sävyllä, sillä muut ihmiset, joita kuullaan nauhalta, puhuttelevat myös päähenkilöä Tunariksi. Esityksessä kuullut lukuisat ääninäyttelijät tekivät vivahteikasta työtä. Lauri Rautanen ja Paul Sainio ansaitsevat kiitokset onnistuneesta äänisuunnittelusta. 

Kuva:  Pihla Liukkonen / Kontrastia

Monologissa onnistutaan näyttämöllistämään sujuvaksi, reilun tunnin pituiseksi esitykseksi ADHD-oireiden kokonaisvaltainen vaikutus ihmisen, tässä tapauksessa opiskelijan, elämään. Oliver Härkönen heittäytyi Tunarin rooliin ennakkoluulottomasti, itsensä likoon pistäen. Suorituksessa oli vetovoimaa, joka kantoi koko keston ajan. Härkönen oli siis omaksunut tekstin sisällön ja roolin mallikkaasti, tehden siitä omannäköisen version.

Tunarin koomiseksi miellettävät tilanteet, esim. ajanhallinnan puutteeseen liittyen, naurattivat sunnuntai-iltapäivän yleisöä. Itselläni oli monin paikoin tunne, etten tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Esityksessä oli varma ja sujuva poljento, eikä se typistynyt missään vaiheessa luennon suuntaan, vaikka aihepiiriin liittyviä asioita, esimerkiksi lääkitykseen liittyen, tuotiinkin esille. Tarkkaavuuden häiriöt ovat yksilöllisiä, joten monologi, jossa keskiöön nousee yhden henkilön subjektiivinen kokemusmaailma, oli oiva esitysmuoto aiheen käsittelyyn.

Esityksen aloitusvitsi, jossa joku muka myöhässä oleva pyrkii vielä saliin, toimi festivaalikontekstissa oikein nautittavasti.

Päätöstilaisuus

Työväen Näyttämöpäivien päätöstilaisuudessa kuultiin teatterin ammattilaisista koostuvien raatien palautteet esiintyville ryhmille ja julkistettiin yleisöäänestyksen voittaja, joka oli tänä vuonna Ykspihlajan Työväen Näyttämön Huojuva talo. Raadeissa toimivat tällä kertaa näyttelijäntaiteen professori Jarkko Lahti, teatterikriitikko Kirsikka Moring, näyttelijä Kati Outinen ja teatteriohjaaja Mikko Roiha.

Oli antoisaa päästä vielä fiilistelemään ja sulattelemaan viikonlopun aikana nähtyjä ja koettuja esityksiä sekä kuulemaan ammattilaisten näkemyksiä, joita pidin erittäin kiinnostavina. Tilaisuuden juonsi näyttelijä Taisto Oksanen, joka toimi edeltävän vuoden festivaalin ohjelmistovalitsijana.

Lopuksi

Katsomani kattaus oli pitkälti oman teatterimaun mukaisia esityksiä sekä muutamia yllätyksiä, jotka ovat aina hyvän festivaalin merkki. Näyttämöpäivien esitysten kokonaistäyttöaste oli 90,5 %, joten väkeä riitti katsomossa, useimpien näytösten ollessa loppuunmyytyjä.

Työväen näyttämöpäivät järjestettiin Mikkelissä 24.–26.1.2025


TULOSSA: TNP 50 VUOTTA - JUHLAFESTIVAALI 23.–25.1.2026

Työväen Näyttämöpäivät 2025: osa 1

Työväen Näyttämöpäiviä vietettiin jälleen Mikkelissä tammikuun lopulla. Kyseessä on Suomen suurin harrastajateatteritapahtuma, joka kerää tammikuisen viikonlopun ajaksi Mikkeliin teatterin harrastajia, ammattilaisia ja innostuneita katsojia. Perinteikkään festivaalin 50-vuotista taivalta juhlitaan ensi vuonna.

Festivaalin pääohjelmistossa nähtiin esitykset kahdeksalta eri harrastajateatteriryhmältä, jotka näyttelijä Laura Rämä oli valinnut 40 hakijan joukosta.

Itse olen käynyt Näyttämöpäivillä vasta muutamia kertoja, mutta festivaalin viehätys, joka saa vakiokävijät palaamaan Mikkeliin yhä uudelleen, on käynyt itsellenikin jo selväksi. Yksi keskeinen tekijä on tietenkin esitysten laadukkuus.

Näyttämöpäivät on mainio mahdollisuus katsoa läpi mielenkiintoinen ja monipuolinen kattaus harrastajateatteriesityksiä eri puolilta Suomea. Aivan kaikkea ei ahkerinkaan katsoja ehdi viikonlopun aikana nähdä, vaan jostain on karsittava.

Pääsin tänä vuonna osallistumaan tapahtumaan bloggaajana, eli sain liput katsomiini esityksiin festivaaliraportin kirjoittamista varten.

Kauppa-Lopo (OUTS-teatteri)

Viikonlopun esitysmaraton alkoi itselläni Kulttuuritalo Sotkussa, jossa nähtiin mikkeliläisen harrastajateatteriryhmä OUTSin versio Minna Canthin klassikosta. Pohjaksi oli valikoitunut Juhani Nuoton dramatisointi Canthin novellista.

Helena Hirvosen esittämä Kauppa-Lopo on vastaansanomaton hahmo: vankilassa erinäisistä rikkomuksista istunut, viinaan menevä, luontainen kauppamies, johon kanssaihmiset suhtautuvat epäilevästi tämän rähjäisen ulkokuoren ja epämääräisen taustansa vuoksi. Silti tämä kuitenkin rientää maisterin lesken, rouva Kortmanin, avuksi, kun saa vihiä tämän aikeista myydä talonsa. Pian käy kuitenkin selväksi miten ennakkoluuloisia ihmiset ovat. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Leena Luostarisen ohjaus oli viihdyttävä ja sopivalla rytmillä etenevä perinteinen klassikkotulkinta. Canthin eloisa ja sävykäs kieli taittui hyvin kymmenpäiseltä näyttelijäporukalta. Pidin erityisesti siitä, että tilanteen kuin tilanteen haltuun ottavan Kauppa-Lopon hahmoa ei paisuteltu liiaksi, eikä Hirvosen roolityössä ollut mitään ylimääräistä yleisön kosiskelua.

Huomioni kiinnittyi esityksessä myös osuvaan tilankäyttöön. Kulttuuritalo Sotkun esitystilaa hyödynnettiin kunnolla myös syvyyssuunnassa, ja tunnelmaa rakennettiin käyttämällä videoita apuvälineenä juonenkuljetuksessa. Kokonaisuutta elävöittävissä videopätkissä, joista vastasi Ismo Funke, oli annos klassista mykkäelokuvien tyyliä, sitä kuitenkaan turhia parodioimatta.

Kauppa-Lopo oli selväpiirteisyydessään ja nautittavuudessaan oikein kelpo avaus omalle festivaaliviikonlopulleni.

Minä rakastin yötä (Kipinät-kuoro)

Jyväskylän teatteritarjontaa tulee seurattua aktiivisesti, mutta jyväskyläläisen Kipinät-kuoron Minä rakastin yötä – pieni kauhumysteerimusikaali ennätti mennä ohitseni, koska esitykset myytiin loppuun hyvissä ajoin. Suuntasin siis odottavaisin mielin Mikkelin Teatterille, festivaalin viralliseen avajaisnäytökseen.

Erika Hastin käsikirjoittama ja ohjaama musikaali on rakennettu jyväskyläläisen Räsynukke-yhtyeen musiikin ympärille. Tarinan kehyksen tarjoaa salaperäinen, hieman kauhua herättävä sirkus, toimien linkkinä vuosien 1906 ja 1944 välillä. Ydinjuoni on kahden nuoren, eri sosiaaliluokkiin kuuluvan naisen, Fridan (Julia Lehtovalo) ja Rauhan (Elina Hokkanen), traaginen rakkaustarina. Vaikka tyylilaji on musikaali kauhumaustein, Hastin teksti ankkuroi tapahtumat tarkasti 1900-luvun alun Suomeen.

Räsynuken kappaleita, joista monet on sanoittanut ja säveltänyt Suvi Uura, kuultiin Kipinät-kuoron perustajan Kaisa Halmemiehen kuorolle sovittamina versioina. Räsynuken musiikkia on luonnehdittu moderniksi kansanmusiikiksi. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Kuoro soi komeasti, ja esityksen äänimaisemaan oli mukava uppoutua. Räsynuken kappaleiden tarinallisuus tarjosi oivallisen maaperän musikaalille. Parhaimmillaan esitys saavutti todella vahvan kokonaistunnelman, johon huomioni katsojana enemmän kiinnittyikin kuin yksittäisiin roolisuorituksiin.

Silke Valkeisen puvustus ja Veera Anttilan maskeeraus onnistuivat myymään itselleni sirkusteemaiset kauhuelementit, jotka suomalaisessa historiallisessa fiktiossa tuntuivat hieman vierailta. Lavalla oli kaikkiaan kymmeniä ihmisiä. Osuva puvustus ja maskeeraus auttoivat osaltaan luomaan lavalle persoonallisen oloisia tyyppejä, eikä mitään harmaata massaa.

Katsojat saivat jännittävän ensikosketuksen esityksen hahmoihin ja salaperäiseen tunnelmaan jo teatterisaliin astuessaan, kun esiintyjiä oli levittäytynyt salin rappusille vastaanottamaan katsojia. Hienoa tunnelman luomista!

Vanhojen kummitustarinoiden tunnelmaa miellyttävällä tavalla henkivä Minä rakastin yötä oli oiva päätös ensimmäiselle festivaalipäivälle.

Skavabölen pojat (Teatteri Akseli)

Antti Raivion 1990-luvun alussa Q-teatterissa ensi-iltansa saanut, sukupolvinäytelmäksi julistettu Skavabölen pojat tuntuu trendaavan harrastajateattereiden keskuudessa, sillä siihen näkyy tarttuneen lähiaikoina useampikin harrastajaryhmä. Myös harvinainen ammattiteatteriversio nähtiin Keski-Uudenmaan Teatterissa loppuvuodesta 2023. Raivion teksti puhuttelee siis edelleen tekijöitä - ja miksei myös katsojia.

Itselleni Raivion klassikko on tuttu paitsi Zaida Bergrothin elokuvaversiona, niin myös Jyväskylän Huoneteatterin tulkintana keväältä 2019. Nämäkään eivät ole enää aivan tuoreessa muistissa. Siispä otin suunnan festivaalilauantain alkajaisiksi Kulttuuritalo Tempoon, jossa päivän ensimmäinen esitys alkoi aamukymmeneltä.

Skavabölen pojat pohjaa tunnetusti Raivion omaan nuoruuteen, johon kuuluivat vanhempien avioero, isän alkoholismi ja äidin mielenterveysongelmat. Näistä aineksista syntyi näytelmä, jossa kaikkea tätä luodataan perheen lasten, veljesten Rupertin ja Evertin näkökulmasta. 

Kuva: Pihla Liukkonen / Kontrastia

Turkulaisen Teatteri Akselin versiossa, jonka ohjauksesta vastasi Kauno Takarautio, veljesten rooleissa nähtiin Vilja Aavikko isoveli Rupertina ja Helmi Henell pikkuveli Evertinä. Aavikon ja Henellin keskinäisissä kohtauksissa riitti energisyyttä ja hyvää tekemisen meininkiä. Omissa silmissäni he tuntuivat alkuun jättävän muut näyttelijät varjoonsa, vaikka esityksen näyttelijäntyö ihan tasalaatuista olikin. Myös Jukka Lahdenveden roolisuoritus veljesten vähitellen alkoholisoituvana isänä jäi mieleen.

Skavabölen poikien hienous piilee siinä, että vaikka näytelmässä käsitelläänkin kipeitä asioita, se sisältää silti lämminhenkisyyttä, ronskiakin huumoria ja lapsuuden pihaleikkien tunnelmaa. Lisäksi näytelmä piirtää ajankuvaa 1970- ja 80-lukujen elämänmenosta Suomessa.

Nyt nähdyssä tulkinnassa Raivion värikäs kieli, jota kuullaan etenkin lapsihahmojen suusta, ja tavoiteltu ajankuva välittyivät hyvin. Siirtyily eri aikatasoilla sen sijaan oli mielestäni ajoittain hieman töksähtelevää. Lisäksi tuntui, ettei Rupertin ja Evertin leikeissään rakentamista mielikuvitusmaailmoista saatu aivan kaikkia tehoja irti.

Esityksen lopussa kuultu Veteraanin iltahuuto resonoi hyvin muun kokonaisuuden kanssa, tarjoten katsojille hetken pysähtyä sulattelemaan näytelmän teemoja.

Huojuva talo (Ykspihlajan Työväen Näyttämö)

Lauantaipäivä jatkui toisella klassikolla, kun Kulttuuritalo Sotkussa virittäydyttiin iltapäivästä kokkolalaisen Ykspihlajan Työväen Näyttämön Jotuni-tulkinnan äärelle. Yleisöön saapui myös presidentti Tarja Halonen, Työväen Näyttämöiden Liiton kunniapuheenjohtaja, seurueineen. Katsomossa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta kyllähän kunniavieraan läsnäolo ruokki osaltaan festivaalitunnelmaa.

Ykspihlajan Työväen Näyttämö tarttui Antti Mikkolan oivaltavaan sovitukseen, jossa Jotunin avioliittoromaanin sukupuoliroolit käännetään toisinpäin. Mikkolan nykyaikaistetussa dramatisoinnissa, jonka hän ohjasi Tampereen Teatteriin 2017, parisuhteen väkivaltainen osapuoli on nainen ja väkivalta kohdistuu mieheen.

Aku-Petteri Pahkamäen ohjauksessa sukelletaan lähisuhdeväkivallan kierteeseen, joka virittyy pikkuhiljaa osaksi Lea (Tarja Hovatov) ja Eero Markun (Kimmo Oikarinen) parisuhdetta. Suhteen alussa hurmaavasta Leasta kuoriutuu todellinen manipuloija ja väkivaltainen narsisti. Eerosta taas tulee suhteen alistuva, jatkuvasti kompromisseja tekevä osapuoli.

Esitys oli rankka ja ravisteleva, asioita ei kaunisteltu tai peitelty, mutta siitä puuttui itsetarkoituksellinen rankistelu. Katsojaa ei päästetty helpolla. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt teatteriesityksen, jonka tunnelma olisi ollut näin painostava. Pahkamäen tarkassa ja intensiivisessä ohjauksessa oli sentään pieniä suvantohetkiä, jolloin katsomossa saattoi hieman hengähtää.

Laadukkaasti näytelty, etenkin pääosaparin osalta, ja hienovaraisesti ohjattu esitys oli yksi festivaalin kohokohdista. Yleisö palkitsikin työryhmän ansaitusti seisaaltaan annetuin aplodein.

Melkein ihmisiä (Tukkateatteri)

Tamperelainen harrastajateatteri Tukkateatteri jatkaa toista kesää Amurin museokorttelissa. Viime kesänä nähtiin Maria Jotunin komedia Savu-uhri. Nyt on vuorossa Aune Mäkisen samannimiseen romaaniin pohjautuva Melkein ihmisiä, jonka dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaavat Katri Häti ja Mia-Annette Latvus.

Mäkisen romaanissa, joka ilmestyi 1990-luvun lopulla, kuvataan elämää Amurin työläiskorttelissa 1930- ja 1940-luvuilla. Teatterikokemus kytkeytyykin vahvasti siihen, että yleisö pääsee katsomaan Mäkisen romaaniin pohjautuvaa kesäteatteriesitystä historialliseen ympäristöön.

Amurin museokortteli, joka täyttää tänä vuonna 50 vuotta, säilytettyine asuintaloineen ja piharakennuksineen, tarjoaa kävijöille kokemuksen siitä, miten työläisten elämä oli aikoinaan järjestetty. Hieman kliseisesti voisi todeta, että historia herää eloon. Paikallishistoriaa paikallisyleisölle! 

Kuva: Kaisa Vuorinen

Esityksessä seurataan Amurin työläiskorttelin ihmisten elämää yhden kesän ajan 1930-luvun puolivälissä. Esitys lähtee liikkeelle siitä, kun Hanna (Mimmi Virtanen) muuttaa maaseudulta kaupunkiin ja asettuu asumaan Amurin osakyökkiin. Amurin taloissa oli yhteiskeittiö, jonka talossa asuvat perheet ja alivuokralaiset jakoivat. Asuminen oli tiivistä, niin hyvässä kuin pahassa, mikä käy selväksi esityksestä.

Oli ilo seurata laajaa, eri ikäisistä harrastajista koostuvaa näyttelijäjoukkoa. Erityisesti mieleen jäivät vahvalla äänenkäytöllään erottuvan Jaakko Melan esittämä talonmies Eelis sekä pihapiirin lapsia energisesti ja hyvällä yhteispelillä esittävät Jarkko Rautava, Laura Malmivaara ja Kuura Juntunen.

Hahmojen runsaus toi kokonaisuuteen realismin tuntua, vaikka aivan kaikista hahmoista en ollut täysin perillä. Tämä ei kuitenkaan ole iso moite, sillä osa hahmoista jäi esityksessä auttamatta hieman statisteiksi. Kokonaisuudessa oli nähdäkseni kyse enemmän ajan ja paikan hengestä kuin yksittäisistä ihmisistä. 

Kuva: Kaisa Vuorinen

Mäkisen tekstin pohjalta syntynyt esitys nojaa tunnelmaan, värikkääseen ja viihdyttävään dialogiin sekä hauskoihin hahmoihin. Nauraa saikin useammassakin kohtauksessa. Juoniaineksia tarjosivat esimerkiksi hiljalleen virittyvä kolmiodraama ja pihapiirin miesten pirtukaupat, mutta erityistä dramaattista jännitettä esityksessä ei haettu. Loppupuolelle oli kuitenkin ladattu sen verran dramatiikkaa, ettei esityksen intensiteetti päässyt haihtumaan. 

Hätin ja Latvuksen ohjauksessa hyödynnettiin sopivasti, mutta ei liioittelevasti, Amurin museokorttelin sisäpihan miljöötä. Hahmot kurkkivat ja huutelivat ajoittain ikkunoista, ja näyttelijöiden toiminta ulottui paikoin myös hieman sivummalle.

Tasaisesti eteenpäin soljuva esitys tarjosi mielenkiintoisen kurkistuksen työläiskorttelin elämänmenoon, tavallisten ihmisten toiveisiin ja unelmiin. Välimatka näyttelijöiden ja yleisön välillä tuntuu ulkoilmaesityksessä tavallista pienemmältä, mikä edesauttoi esityksen imuun pääsemistä. Osansa tunnelman luomiseen toi myös Saana Kastelli harmonikan soitollaan.

Katsoin esityksen 29.5.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Kaisa Vuorinen

Rikos ja rangaistus (Q-teatteri)

Q-teatterin katsomo on poikkeuksellisesti jaettu kolmeen lohkoon, jotka ympäröivät näyttämön. Kenties sisääntulon sujuvoittamiseksi näyttelijät ovat vastassa yleisöä, istumapaikkoja neuvoen ja kontaktia ottaen. Tunnelma on aavistuksen jännittynyt. Pienten istumajärjestykseen liittyvien epäselvyyksien jälkeen esitys päästään aloittamaan hieman myöhässä.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus on yksi maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Esa-Matti Smolanderin ohjaus ja sovitus siirtää ja päivittää tapahtumat Pietarista nykypäivän Helsinkiin neljän näyttelijän voimin. Sovituksen pohjana toimii Olli Kuukasjärven suomennos.

Esityksen rungon muodostaa tapahtumasarja, jossa epäonnistunut, vimmainen teatteriopiskelija Raskolnikov (Miro Lopperi) tulee surmanneeksi opiskelijoiden kustannuksella rietastelevan asuntosijoittajan (Lotta Kaihua). Komisario Petrovits (Hannu-Pekka Björkman) tutkii tapausta omaan tahtiinsa ja tyyliinsä. 

Kuva: Mitro Härkönen

Tarkennuksena mainittakoon, että kaikki näyttelijät esittävät ajoittain Raskolnikovia, joka mielenkiintoinen ja tehokas ratkasu. Erityisesti kuulustelutilanteeseen poliisin kanssa tämä tuo aivan omanlaistaan kierrettä, kun useampi näyttelijä on vuorollaan äänessä samaa henkilöä esittäen.

Huomioni kiinnittyi vahvan, tavattoman tasalaatuisen näyttelijäntyön lisäksi Smolanderin oivaltavaan tilankäyttöön. Esityksen tapahtumat levittäytyvät osin katsomoon ja rappusiin, eikä ainoastaan jumitu pienelle näyttämölle. Pelkistetystä lavastuksesta vastasi Milja Alho.

Romaanissa Dostojevski kuvailee Pietarin hellettä, tunkkaisuutta ja Raskolnikovin asuinympäristön ahtautta. Näitä tunnelmia välittyy myös esityksestä. Topias Toppisen valosuunnittelulla on klaustrofobisten tunnelmien rakentamisessa olennainen rooli. Näyttämöä dominoivat monessa kohtauksessa lämpimät, hehkuvat värit. Tukaluus ja kuumuus tuntuvat katsomossa asti. 

Smolander on tehnyt hyvää työtä romaanin tiivistämisessä näyttämölle. Läpijuoksun tunnetta ei vajaan kolmen tunnin pituisen esityksen äärellä synny, vaan romaanista on poimittu mukaan vain kaikkein olennaisimmat hahmot ja elementit. Esitysdramaturgina on toiminut Rasmus Arikka.

Kuva: Mitro Härkönen

Painostavaa tunnelmaa kevennetään paikoin osuvasti huumorilla. Esimerkiksi komisario Petrovitsin saapuminen kahvikupin kanssa kuulusteluihin, Dannyn Kesäkadun tahdissa, edustaa sellaista huumoria, joka toimii teatteriesityksessä ja naurattaa makoisasti ainakin itseäni. Tämä kohtaus, joka perustui yllättävän musiikin sopivaan annosteluun ja toistoon, rikkoi osuvasti vakavaa kehystä, sabotoimatta kuitenkaan tiheää kokonaistunnelmaa. Smolanderin tyylitaju ei petä.

Q-teatteri on keskittynyt ohjelmistovalinnoissaan jo pidempään kotimaisiin kantaesityksiin. Kun Q-teatterin taiteellisen johtajan Juho Mantereen ja säveltäjä Henri Lyysaaren musikaalikomedia Uusi Eden toteutui tänä keväänä yhteistyönä Helsingin kaupunginteatterin kanssa Pasilassa, avautui Tunturikadun näyttämölle tilaa klassikkotulkinnalle.

Smolander työryhmineen käyttää tilaisuuden hyvin, ja lopputulos on ansaitusti nostettu yhdeksi alkuvuoden teatteritapauksista.

Katsoin esityksen 8.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Mitro Härkönen

Piina (Seinäjoen kaupunginteatteri)

Seinäjoen kaupunginteatterin kevään tapaus on ollut Stephen Kingin Piina-romaanin näyttämösovitus. Hypetykseltä ei ole voinut täysin välttyä, vaikka kokonaisten arvioiden lukemista olisi yrittänyt vältellä. 

Stephen King käyttää monissa teoksissaan kirjailijahahmoja, niin myös Piinassa. Päähenkilö, menestynyt kirjailija Paul Sheldon (Reidar Palmgren), on päättämässä romanttista historiallista romaanisarjaansa aikomuksenaan kääntää urallaan uusi sivu.

Suunnitelmiin tulee mutka matkaan, kun Sheldon joutuu auto-onnettomuuteen Coloradon vuoristossa. Hänet pelastaa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes (Satu Silvo), joka tunnustautuu kirjailijan suurimmaksi faniksi. Toipuessaan Wilkesin syrjäisessä talossa Sheldon alkaa ymmärtää olevansa käytännössä vankina.

Reidar Palmgren ja Satu Silvo. Kuva: Jukka Kontkanen

Piina tarjoaa suljetun tilan kauhua, tapahtumien sijoittuessa pääosin Wilkesin eristyksissä olevaan maalaistaloon. Elissa-Studion näyttämö välittää tämän ahtauden tunnun onnistuneesti. Lavastuksesta vastannut Riikka Aurasmaa on tehnyt uskottavaa työtä.

Lavastus on tunnelmallinen, sopivan yksinkertainen ja silti yksityiskohdilla viimeistelty. Myös Riku Metsän äänisuunnittelu nousee tärkeään rooliin tunnelman rakentajana, erityisesti tarinan kannalta olennaisen lumimyrskyn välittämisessä.

Palmgren ja Silvo ovat rooleissaan vakuuttavia. Erityisen kutkuttavaa seurattavaa on esityksen alkupuoli, jossa vasta pedataan tulevia käänteitä. Ilmassa on viitteitä siitä, ettei Annie ole henkisesti aivan tasapainossa. Esityksen edetessä Silvo yltyy roolissaan entistä hurjemmille kierroksille, lyömättä kuitenkaan överiksi. Jukka Puronlahti täydentää esitystä kadonnutta kirjailijaa jäljittävänä sheriffi Busterina.

Ohjaaja Olli-Matti Oinonen työryhmineen onnistuu luomaan vangitsevan teatterikokemuksen, jossa jännityksen rakentaminen toimii mallikkaasti, rytmityksen ollessa kohdallaan. Pohjana on kirjailija William Goldmanin tiivis sovitus.

Vaikka Kingin romaani on 1980-luvun lopulta, niin sen julkkiskulttuuriin ja fanitukseen liittyvät teemat ovat yhä ajankohtaisia. Internetin ja sosiaalisen median myötä fanittaminen on siirtynyt aivan uudelle tasolle, mahdollistaen omien suosikkien aiempaakin tiiviimmän seuraamisen.

Katsoin esityksen 10.4.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Bosslady (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Jyväskylän kaupunginteatterin musikaalin Bosslady – Maija Vilkkumaan musikaali alaotsikon kanssa on lukijan hyvä olla tarkkana. Kyseessä ei siis ole Maija Vilkkumaa -musikaali, vaan Maija Vilkkumaan musikaali.

Syksyllä 2024 ensi-iltansa saanut Bosslady on Vilkkumaan itsensä säveltämä, sanoittama ja käsikirjoittama yhdessä Satu Rasilan kanssa. Pohjana on toiminut radiomusikaali Mä halusin olla suffragetti, jonka Vilkkumaa kirjoitti Yle Radio Suomeen vuonna 2017.

Bossladyn päähenkilöitä ovat kaksi lapsuudenystävää, Anni (Saara Jokiaho) ja Elli (Elina Saarela), jotka ovat 25-vuotiaiksi nuoriksi aikuisiksi kasvettuaan hieman erkaantuneet toisistaan. Anni ei enää viihdy aktivistiporukoissa, vaan keskittyy parisuhteeseensa ja omiin juttuihinsa. Elli puolestaan jatkaa tinkimättömästi tasa-arvoisemman maailman vaatimista.

Kuva: Jiri Halttunen

Anni paiskautuu toden teolla aikuisten maailmaan aloittaessaan työt isänsä (Paavo Honkimäki) mainostoimistossa. Edessä on uuden roolin omaksuminen työyhteisössä, jossa kilpailuhenkisyys vallitsee.

Hahmot saattavat tuntua alkuun hieman ohuilta, mutta Vilkkumaan osuva musiikki syventää heitä ja tempaa katsojan tehokkaasti esityksen imuun. Sävellyksissä on vahvasti läsnä Vilkkumaan tunnistettava tyyli. Yleisölle tarjotaan hyvin soivaa, mainiosti lavalle sopivaa modernia pop-musikaalimusiikkia.

Pääosaa esittävä Saara Jokiaho on tullut jyväskyläläisyleisölle tutuksi ilmeikkäänä tulkitsijana, mutta kaikki muutkin hoitavat tonttinsa oikein hyvin.

Chris Whittakerin kädenjälkeä oleva koreografia oli omiin silmiini intensiivinen ja rytmikäs. Paviljongin väistötilojen Aune-näyttämöä hyödynnettiin osuvasti, tanssijoiden levittäytyessä pitkin näyttämöä. Kokonaisuus oli selkeästi hahmotettava. 

Kuva: Jiri Halttunen

Bossladyssa onnistutaan yhdistämään sujuvasti viihdyttäviä, osin komediallisiakin aineksia asiapitoisempaan sisältöön. Käsikirjoitus sisältää aimo annoksen feminismiä, jonka historiaakin valotetaan katsojille.

Hieman jäin miettimään, onko musikaaliin ujutettu erilaisia teemoja ja juoniaihioita liikaa yhden teoksen tarpeiksi. On esimerkiksi aikuiseksi kasvamista ja identiteetin rakentamista, miehen roolin ahtautta, jota tuodaan esiin Annin veljen Mikaelin (Sami Ulmanen) hahmon kautta, sekä sukupuolten tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä. Esitys on eittämättä tiukasti ajassa kiinni.

Lopputulos on kuitenkin Satu Rasilan ohjaamana tarpeeksi ilmava, sulavasti kohtauksesta toiseen rullaava kokonaisuus, joka ei kangistu ainesten runsaudesta. Raikas ja energinen esitys, josta jää katsojalle hyvä mieli.

Katsoin esityksen 22.2.2025

*Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla

Kuva: Jiri Halttunen

Vampira (KOM-teatteri)

Moni elokuvien ystävä muistaa ainakin nimeltä Ed Woodin tieteiselokuvan Plan 9 from Outer Space (1959), jota on kutsuttu maailman huonoimmaksi elokuvaksi. Elokuvassa esiintyy myös suomensukuisen Maila Nurmen luoma Vampira-hahmo. Siispä itsekin katsoin elokuvan viimein kokonaan ennen suuntaamistani KOM-teatteriin kokemaan Nurmen elämää käsittelevän esityksen Vampira – miten kaivaa oma hauta suulla.

Jotain erityistä 1950-lukulaista B-halppiksen tenhoa Ed Woodin tieteiselokuvassa, jossa avaruusolennot hyökkäävät maahan, kyllä on. Kulttimaine on helppo ymmärtää, sillä Ed Woodilla oli enemmän intoa elokuvien tekemiseen kuin varsinaista osaamista.

Susanna Airaksisen ja Rosa-Maria Perän käsikirjoittama esitys tarjosi kuitenkin näkökulman elokuvan vastaanottoon, jota en ollut tullut ajatelleeksi. Kun Plan 9 from Outer Space nimettiin maailman huonoimmaksi elokuvaksi 1980-luvulla, kiinnostus sitä kohtaan räjähti ja elokuvasta tuli tunnettu. Maine on kantanut näihin päiviin saakka.

Kuva: Janne Vasama

Susanna Airaksisen ohjaamassa esityksessä myös Ed Wood nähdään Juho Uusitalon energisesti esittämänä. Janne Vasaman lavastussuunnittelu, joka oli melko riisuttu, toi itselleni tunnelman elokuvan kuvauspaikasta jossain Hollywoodin takapihalla.

Esityksestä oli hauska bongailla elokuvamaailman hahmoja, joiden kanssa Maila oli tekemisissä, kuten Orson Welles (Tommi Eronen) sekä Isla Mustanojan esittämät Marlon Brando ja James Dean. Mustanojan läsnäolo ja karisma tekivät Deanin hahmosta erityisen kiehtovan oloisen.

Perinteisempää elämäkertamuotoa esityksessä rikotaan kertomalla Mailan tarinaa komediallisella otteella kahdessa eri aikatasossa. Nuorena ja Hollywoodissa eteenpäin pyrkivänä Mailana nähdään Alina Tomnikov ja vanhan, köyhän, mutta ei aivan kokonaan unohdetun Mailan roolissa Vilma Melasniemi. Molemmat onnistuvat rooleissaan. 

Kuva: Janne Vasama

Erityisen kiinnostavana pidin The Vampira Show -ohjelman ideointiin ja tekemiseen liittyviä osuuksia. Goottilaisen tyylikäs ja seksikäs Vampira-hahmo esitteli kauhuelokuvia nimikko-ohjelmassaan. Ohjelma näkyi vain Los Angelesin alueella, mutta hahmo saavutti myös laajempaa julkisuutta eri medioissa.

Elämäkertanäytelmässä olennaisinta ei ole se, miten hyvin esitettävän henkilön imitaatio onnistuu, mutta Vampiran kaltaisen hahmon kohdalla Tomnikovin työskentely herätti yksinkertaisesti ihastusta –  niin vakuuttavasti hahmon olemus ja sävyt oli tavoitettu. 

KOM-teatterin esityksestä käy ilmi, että omapäisyys ja tinkimättömyys olivat yksi, mutta eivät ainoa, Mailan uran kompastuskivistä. Hollywoodissa, jossa voitontavoittelu ohjaa bisneksiä, omaleimaisuus ei välttämättä johda taloudellisesti suotuisaan lopputulokseen, mutta saattaa voittaa faneja puolelleen vielä paljon myöhemmin. Näin on nähdäkseni käynyt myös Maila Nurmen ja Vampiran kohdalla.

Katsoin esityksen 7.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Janne Vasama

Se saattaa olla ihminen (Ryhmäteatteri)

Ryhmäteatterissa katsoja tulee tällä kertaa yllätetyksi jo ennen kuin esitys on alkanut. Näyttelijät saapuvat yleisön perässä teatterisaliin, vaihtavat siviilivaatteet roolivaatteisiin yleisön edessä, hoitavat maskeerauksen kuntoon ja virittelevät soittimia. Tämä ratkaisu johdatti ainakin minut leppoisasti yhteisen kokemuksen äärelle.

Marjo Niemen käsikirjoittama ja Anna Jaanisoon ohjaama esitys alkaa tilanteesta, jossa Elli (Laura Rämä) ja Sami (Anssi Niemi) odottavat sairaalassa lääkärille pääsyä. Napakan dialogin kautta avautuu hiljalleen syy lääkärikäyntiin. He ovat tulossa Samin siskon ja Ellin ystävän, itsemurhan tehneen Sonjan hautajaisista, joissa Elli putosi hautaan tapahtumaa kuvatessaan. Niemen tekstin tragikoominen sävy, joka auttaa pureskelemaan raskaita aiheita, käy selväksi jo näytelmän alkupuolella.

Entistä mielikuvituksellisempaan suuntaan näytelmä siirtyy Ellin alkaessa kirjoittaa romaaniaan ja keskustellessa romaanin henkilöiden, erityisesti psykiatri Mauri Nastolan (Robin Svartström) kanssa. Todellisuuden ja fiktion rajat eivät näytelmässä varsinaisesti hämärry, mutta hieman ne kuitenkin sekoittuvat ja ruokkivat toisiaan.

Kuva: Mitro Härkönen

Näytelmä avautuu itselleni ennen kaikkea hahmotutkielmana luokkanousun tehneestä, maailmantuskaa potevasta kirjailijasta, jonka on jatkaakseen eteenpäin tehtävä rauha menneisyytensä kanssa. Tämä ei tietenkään ole aivan mutkatonta, sillä se vaatii kipeiden kysymysten esittämistä. Rämän roolisuorituksessa on juuri oikea määrä särmää ja haavoittuvaisuutta.

Kaikki nivoutuu jollain tapaa muistamisen ympärille. Sami ja Elli muistelevat Sonjaa, joka on läsnä enää muistoissa. Mauri hoitaa muistinsa menettänyttä Mariaa (Annimaria Fabritius) mielisairaalassa. Svartström on myös oivallisessa vireessä psykiatrina, joka rustaa mieluummin runoja kuin sairaalan historiikkia.

Jaanisoon ohjaus, kuten myös K. Rasilan lavastus, on miellyttävällä tavalla konstailematon. Teatterissa on mahdollisuus tuoda lavalle ja tehdä näkyväksi useampia tasoja ja todellisuuksia yhtäaikaisesti. Tässä esityksessä tuota mahdollisuutta hyödynnetään täysimittaisesti.

Katsoin esityksen 8.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Mitro Härkönen

Sudenmorsian (Hämeenlinnan Teatteri)

Hämeenlinnan teatterin Sudenmorsian kuului omalle tämän kevään tärppilistalle, eikä vähiten tekijöiden vuoksi. Aino Kallaksen 1920-luvun klassikkoromaanin ohjauksesta ja dramatisoinnista Hämeenlinnaan vastasi Tiina Puumalainen, koreografiasta Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö, sekä lavastus- ja pukusuunnittelusta Teppo Järvinen.

Samat tekijät olivat tämän aiheen äärellä jo 2010-luvun alkupuolella Tampereen Työväen Teatterin produktiossa, jota en itse nähnyt, mikä antoi lisäpontta suunnata Hämeenlinnaan kokemaan millainen näkemys tekijöillä on hioutunut Kallaksen klassikosta.

Sudenmorsiamen tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Hiidenmaalle, joka on Viron toiseksi suurin saari. Metsänvartija Priidikin (Konsta Laakso) vaimo Aalo (Maija Lang) lankeaa Daimonin - metsän hengen (Juris Trosenko) lumoihin, mikä johtaa kuluttavaan kaksoiselämään. Päivisin Aalo on kuuliainen vaimo ja äiti, mutta viilettää öisin metsissä vapaana ihmissuden hahmossa. Näiden kahden roolin ja maailman ristiriitaisuus aiheuttaa kärjistyvän konfliktin. 

Kuva: Harri Hinkka

Tältä esitykseltä tanssia odottavan yleisön ei tarvitse pettyä, sillä näitä sadunomaisia hetkiä, joissa Aalo hiljalleen muuntuu ihmissudeksi, tulkitaan tanssin keinoin. Tanssin avulla luodaan näkyvä kontrasti verrattuna Aalon jähmeään kotielämään. Vaikka tanssia onkin teoksessa iso annos, ei se peitä alleen muuta draamaa.

Aaloa susihahmona tulkitsi tanssija Katri Riihilahti, tanssija Jurijs Trosenkon tanssiessa toisen susihahmon roolin. Trosenko toi olemuksellaan näyttämölle tarvittavaa vaaran tuntua. Maallikon silmin katsottuna Riihilahden ja Trosenkon tanssikohtaukset veivät tarinaa eteenpäin sulavasti, tarjoten esityksen loppua kohden erityisen väkeviä hetkiä. Haapalaisen ja Suutari-Jääskön koreografia lisäsi siis onnistuneesti kierroksia esityksen edetessä.

Sudenmorsiamen kokonaistunnelma on jännittävä. Teppo Järvisen lavastus tuo päänäyttämölle niin historiallisen pikkukylän tuntua kuin myös metsän avaruutta ja tiheyttä. Immanuel Paxin valaistussuunnittelu korostuu näyttämökuvien kehittelyssä. Laura Malinin äänisuunnittelu ja kokonaisuuteen hyvin istuva musiikki, joka ei kuitenkaan käännä liiaksi huomiota itseensä, täydensi teatterielämyksen. 

Kuva: Harri Hinkka

Näyttelijäntyön ja toteutuksen onnistumisesta kertoo se, että katsoja saadaan uskomaan Langin ja Riihilahden esittävän samaa ihmistä, hieman eri painotuksilla, mikä on tässä teoksessa ratkaisevan tärkeää.

Katariina Kaitue, joka muuten nähtiin Kansallisteatterissa Aino Kallaksen roolissa edellisvuonna Puumalaisen ohjaamassa Kurjet-näytelmässä, kuullaan esityksen kertojaäänenä nauhalta. Tällainen kerronta, jota annosteltiin kohtuudella, sopi hyvin esitykseen, jonka pohjana oleva romaani ammentaa virolaisista kansantaruista. Yleisö on ikään kuin kerääntynyt suullisen kertomuksen äärelle.

Kokonaisuutena Puumalaisen ohjaama Sudenmorsian on hallittu esitys, jossa erilaiset elementit ovat tasapainossa, ja huomio kiinnittyy erityisesti tanssiin ja visuaaliseen ilmeeseen.

Katsoin esityksen 22.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Musikaalikonsertti: Myrskyluodon Maijasta Momentumiin (Tampereen Työväen Teatteri)

Kuva: Kari Sunnari

Mainio oivallus Tampereen Työväen Teatterilta sisällyttää kevään ohjelmistoon musikaalikonsertti, lajityypin ystäviä piristämään. Kestoltaan reilu kaksituntinen konsertti koostui Tampereen Työväen Teatterissa kantaesitettyjen kotimaisten musikaalien kappaleista, joita tulkitsi laaja, yli kymmenpäinen joukko TTT:n näyttelijöitä. Konsertti koettiin Eino Salmelaisen näyttämöllä. 

Konsertti tarjosi oivallisen tilaisuuden muistella vuosien varrella koettuja teatterielämyksiä sekä kiinnostua ja saada hieman makua musikaaleista, joita ei ole itse päässyt kokemaan. 

Yksi tällainen välähdys musikaalista, jota en ole nähnyt, oli toisella puoliajalla kuultu kappale Kaikki ilo musikaalista Anna Liisa. Kappaleen esitti Petra Ahola. Minna Canthin klassikon ollessa tuttu, kappaleen tunnelmaan sujahtaminen ei ollut hankalaa. Tämän musikaalin, joka juhlisti Työviksen 110-vuotista historiaa vuonna 2011 ja jonka musiikista vastasi Hehkumo-yhtye, haluaisin jonain päivänä ehdottomasti kokea.

Konsertin suunnittelusta vastasivat säveltäjä ja kapellimestari Eeva Kontu, dramaturgi Hanna Suutela ja näyttelijä Petrus Kähkönen, joka myös ohjasi konsertin. Kokonaisuus tuntui hyvin mietityltä, etenkin esitettävien laulujen ajoittainen teemoitus. Esimerkiksi Tampere-aiheisten laulujen kokoelma musikaaleista Tytöt 1918 ja Viita 1949 tarjosi tamperelaisyleisölle historian siipien havinaa.  

Eeva Kontun johtamassa yhtyeessä soittivat Paavo Malmberg, Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund ja Tony Sikström.

Juontovastuut vaihtelivat useamman näyttelijän kesken, mikä toi mukavaa vaihtelua konsertin kulkuun. Juonnoissa taustoitettiin musikaalikappaleita informatiivisesti, mutta sopivan tiiviisti, eikä luennon tuntua päässyt syntymään.

Yllätyin, miten nopeasti ilta tämän konsertin parissa meni. Pidempäänkin olisin viihtynyt näitä musikaalikappaleita ja tulkitsijoita kuunnellen, mutta ajoissa lopettaminen on sekin taitolaji.

Katsoin esityksen 12.3.2025

*Näin esityksen pressilipulla

School of Rock (Tampereen Työväen Teatteri)

Meinasin mennä vanhanaikaiseen ja ajatella, että koska reilun 20 vuoden takainen komediaelokuva School of Rock on itselleni tuttu, niin tarvitseeko minun nähdä siitä musikaaliversiota teatterin lavalla? Musikaalifanien ja kriitikoiden kiittävät, paikoin jopa ylistävät kommentit kuitenkin lisäsivät mielenkiintoani tätä Tampereen Työväen Teatterin produktiota, jonka ensi-ilta oli syyskuussa 2024, kohtaan ja päätin mahduttaa sen kevään kalenteriin. Oikea päätös!

Andrew Lloyd Webberin säveltämän ja Julian Fellowesin käsikirjoittaman musikaalin juoni noudattelee pääpiirteissään Richard Linklaterin ohjaaman elokuvan sopivan kreisiä juonta. Rock-tähteydestä unelmoiva, ystävänsä nurkissa norkoileva Dewey Finn päätyy valeopettajaksi hienostuneeseen yksityiskouluun. Alakouluikäisten lasten opettaminen alkaa maistua eri tavalla, kun hän hoksaa, että lapsista voisikin koulia rokkaavan kokoonpanon bändikisaa varten.

Elokuvaversiossa Deweyn roolissa nähtiin Jack Black, yhdessä uransa keskeisimmistä ja onnistuneimmista rooleista. Muistan, kuinka elokuvasta innostuivat, juurikin Blackin vuoksi, sellaisetkin elokuvan ystävät, jotka eivät juurikaan koko perheen popcorn-viihteestä välitä. 

Kuva: Kari Sunnari

Jaakko Wuolijoki hyppäsi siis Deweyn roolissa suuriin saappaisiin ja sai tehtäväkseen täyttää Työviksen suuren näyttämön koomisella, rokkaavalla energialla. Hän suoriutuu rakastettavan rentun roolissaan loistavasti. Wuolijoen koominen ajoitus on kohdillaan erityisesti kohtauksissa, joissa bändihanketta täytyy peitellä oppilaitoksen rehtorin Rosalie Mullinsin (Anne-Mari Alaspää) valvovalta silmältä.

Esityksen ohjaaja Samuel Harjanne on saanut koulittua musikaalissa esiintyvät lapset laulamaan, näyttelemään ja rokkaamaan lavalla taitavasti. Vajaan kolmen tunnin esityksen läpi vieminen ei ole mikään pikku juttu, mutta se tuntui menevän vaivattomasti näiltä nuorilta. Yleisö palkitsikin heidät pitkin esitystä äänekkäästi suosiota osoittaen.

Andrew Lloyd Webberin säveltämä musiikki on omiin korviini laadukasta ja perusvarmasti rokkaavaa, sopien hyvin tällaiseen sujuvaan koko perheen musikaaliviihteeseen. Hyvää fiilistä ja energiaa riitti näyttämön täydeltä. Innostus välittyi katsomoon asti, ja yleisö rokkasi mukana etenkin loppupuolella.

Energinen ja humoristinen musikaali muistuttaa omien mielenkiinnon kohteiden seuraamisen tärkeydestä ja ryhmätyön merkityksestä. Kun bändissä erilaiset persoonat, erilaisilla vahvuuksilla, pelaavat hyvin yhteen, on lopputulos enemmän kuin osiensa summa. Ei hassumpi sanoma yksilöä korostavassa ajassamme.

Katsoin esityksen 8.2.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Kari Sunnari

Macbeth (Turun kaupunginteatteri)

Shakespearen klassikot kiinnostavat itseäni aina. Kun huomasin Turun kaupunginteatterin tuovan ensi-iltaan Macbethin, jonka ohjauksesta vastaa Kari Heiskanen ja nimiosassa on Eero Aho, niin tiesin tämän olevan tarjous, josta en voi kieltäytyä.  

Macbeth on Shakespearen suurista tragedioista viimeinen. Päähenkilö on skotlantilainen taistelukentillä ansioinut kenraali Macbeth, jonka vallanhimo saa sytykettä kohtaamiensa noitien ennustuksesta, jossa hänestä povataan Skotlannin kuningasta. Lady Macbeth (Riitta Salminen) yllyttää osaltaan miestään veritekoihin kun otollinen tilaisuus koittaa kuningas Duncanin (Mika Kujala) pään menoksi. Väkivallan tuhoava kierre on valmis alkamaan.

Turun kaupunginteatterin päänäyttämölle on luotu miellyttävän ajaton tulkinta, jossa esitystä ei lavastuksen ja puvustuksen puolesta ankkuroida täsmällisesti mihinkään tiettyyn hetkeen historiassa. Jani Uljaan lavastus ja Tuomas Lampisen puvustus tuovat katsojien eteen maailman, joka on juuri niin jylhä, kolkko ja synkkä kuin odottaa saattaa.  

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Pidin siitä ettei päänäyttämöä ole katsottu tarpeelliseksi täyttää sälällä, vaan lavastus on ketterä ja osuva, tuntumatta kuitenkaan liian riisutulta. Toteutus antaa tilaa katsojan mielikuvitukselle, mitä Shakespearen kieli osaavan näyttelijäkaartin tulkitsemana ruokkii. Heiskasen tulkinnan pohjana toimiva Matti Rossin käännös istuu hyvin näyttelijöiden suuhun.  

Muutamassa kohtauksessa nähdyt taksit ja ensimmäisen maailmansodan sodan aikaiset univormut palauttivat mieleen sellaiset brittielokuvat kuin 1930-luvulle sijoitettu Richard III, jossa nähtiin Ian Mckellen nimiosassa, ja kuuskytlukulainen ensimmäistä maailmansotaa musikaalin keinoin irvaileva Oi! Mikä ihana sota! 

Tunnelman huomaa olevan tässä esityksessä  kohdillaan jo alussa kun kauhuelokuvamaista ja synkän koomista karnevaalitunnelmaa tarjosivat ilkikuristen noitien rooleissa Ulla Koivuranta, Ulla Reinikainen ja Asta Sveholm. 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Nykypoliitikkoihin tai vallitsevaan maailmantilanteeseen ei esityksessä suoraan viitata, mikä on hyvä ratkaisu. Vallan turmelevasta vaikutuksesta kertova näytelmä on nyt mitä ajankohtaisin, ilman että asiaa tarvitsee katsojalle erityisesti alleviivata. 

Eero Aho on auktoriteettihahmojen esittäjänä todella vakuuttava, tehden jälleen tasaisen vahvan suorituksen. Mielenkiintoisimpia hetkiä roolisuorituksessa olivat itselleni ne kohtaukset, joissa Ahon Macbeth yritti vielä ylläpitää uskottavuuttaan, vaikka vilpilliset keinot ja teot olivat jo käyneet katsojalle selväksi. Nämä hetket tarjosivat jonkinlaisia oikeamielisyyden ja suoraselkäisyyden pilkahduksia ennen lopullista moraalikatoa. 

Riitta Salminen Lady Macbethin roolissa ei lainkaan kalpene Eero Ahon rinnalla. Ajoittainen humalaisen esittäminen sujui sopivalla tyylillä ilman ylilyöntejä, tuoden mielenkiintoista kierrettä tähän lähtökohtaisesti armottomaan hahmoon. 

Heiskasen ohjaama Macbeth on helpommin lähestyttävä ja hieman klassisempi Shakespeare-tulkinta kuin esimerkiksi Janne Reinikaisen taannoinen Macbeth-sovitus Kansallisteatterissa ja vähemmän kikkaileva kuin Paavo Westerbergin Hamlet-ohjaus Turussa. 

Heiskasen ohjauksen selkeälinjaisuus ja ajoittainen vauhdikkuus saattavat houkutella yleisöön sellaisiakin katsojia, jotka yleensä jättävät väliin tämän kaliiberin klassikot. Parhaassa tapauksessa Macbethin synkkä ja jännittävä tunnelma innostaa nuorempaakin yleisöä tutustumaan lisää Shakespearen klassikoihin.  

Katsoin esityksen 7.2.2025

*Näin esityksen pressilipulla

Kuva: Otto-Ville Väätäinen 

Pettymyksen anatomia (Teatterikone)

Kuva: Teatterikone

Teatterikoneen ja JKO-teatterikoulutuksen yhteistyöproduktiona nähtiin loppuvuodesta 2024 näyttämösovitus Petter Kukkosen muistelmista Pettymyksen anatomia. Esityspaikkana toimi Kulttuuritalo Villa Ranan Paulaharjun sali, jossa tämä jyväskyläläinen ammattiteatteri on toiminut viime vuodet.

Kukkonen teki kymmenvuotisen valmentajauran Suomen yhdistetyn hiihdon maajoukkueen päävalmentajana, mutta ehti ennen sitä valmentaa myös Viron yhdistetyn maajoukkuetta useamman vuoden.

Itse en ole juurikaan talviurheilua seurannut, mikä ei oikeastaan esityksestä nauttimista haitannut, vaan päinvastoin pieni tietämättömyys piti jännitystä hyvin yllä, kun Kukkosen uran käänteet eivät olleet tuoreessa muistissa. Toki elämäkerrallisessa näytelmässä käytiin paikoin useitakin hahmoja ja tapahtumia läpi hieman pikakelauksella, lähinnä alkupuolella, mutta esitystä oli näissäkin kohdissa kohtuullisen vaivatonta seurata.

Aaro Vuotila on jo esityksen ensihetkistä lähtien Petter Kukkosen eli Peden roolissa vakuuttava. Näytelmä alkaa tilanteesta, jossa ollaan Kukkosen puhujakeikalla, aiheena tietenkin miehen ura ja sen tarjoamat opetukset. Vuotilan roolityö rakentuu pienten eleiden avulla, mutta ilmaisusta löytyy myös tarvittavaa intensiteettiä. Näytelmän edetessä piirtyy henkilökuva tavoitteellisesta ihmisestä, voisiko sanoa suorittajasta.

Käsikirjoittamisesta, Kukkosen kirjan pohjalta, ja ohjaamisesta vastasi Ville Kiljunen, Jyväskylän kristillisen opiston teatterikoulutuksen vastuuopettaja. Kiljunen taitaa tämän tyyppiselle elämäkertanäytelmälle ominaiset nopeat leikkaukset ja sujuvat siirtymät.

Itse pidin kuitenkin erityisesti esityksen alkupuolella nähdystä lentokonekohtauksesta, jossa Kukkonen teki matkaa vuoden 2022 talviolympialaisiin Pekingiin. Vuotila ilmensi tässä kohtauksessa hienosti sellaista jännitystä ja hermostuneisuutta, mikä edeltää suurta koitosta. Tässä kohtauksessa oli tilaa tunnelman luomiselle.

Vuotilan roolisuoritusta Kukkosena tukivat osuvasti muut näyttelijät, erityisesti Konsta Leppänen kakkosvalmentaja Jari ”Hiekkis” Hiekkavirran roolissa. Myös JKO-koulutuksen oppilaat heittäytyivät ihailtavasti lukuisiin rooleihinsa. Olin havaitsevinani pientä äänenkäytöllistä arkuutta osalla teatterilinjan oppilaista, mutta sekin katosi esityksen edetessä.

Urheilumaailmaa käsittelevässä näytelmässä on olennaista, miten hyvin se tempaa katsojan mukaansa urheilijoiden edesottamuksiin, riippumatta siitä, onko lopputulos jo selvillä. Tässä onnistuttiin oikein hyvin, esitystä jopa elävöitettiin sopivasti annostellulla aidolla kisamateriaalilla.

Pettymyksen anatomia oli lajissaan mukiinmenevä, sopivan humoristinen ja viihdyttävä esitys eräästä suomalaisen talviurheilun mielenkiintoisista persoonista.

Esitykset olivat 22.11. - 14.12.2024

Katsoin esityksen 4.12.2024

*Näin esityksen pressilipulla